tiistai 27. syyskuuta 2016

Alihovimestari Minor



Nuori Lucy elää tapahtumatonta elämäänsä Buryn uneliaassa kylässä. Lucyn elämää voisi kutsua melankoliseksi. Hän ei suuremmin hätkähdä, kun äiti ajaa hänet kotoa töihin ja matkalla junalle vastaan astelee uusi vuokralainen. Lucy saattaa tuntea pientä pettymystä, mutta suuremmat tunteet odottavat vasta perillä. Synkässä linnassa käsketään pitää ovet öisin lukossa eikä kukaan suostu kertomaan mitä edelliselle alihovimestarille on käynyt. Onneksi kylässä asuva ihana Klara valostuttaa Lucyn elämää. Ikävä vain, että tämän suosiosta on kilpailtava vahvan ja kookkaan sotilaan kanssa.

Aluksi tarina tuntuu etäiseltä. Kaikki tapahtumat kuolemasta ruokailuun kerrotaan samalla toteavalla otteella. Lukijakaan ei siis niin välitä siitä, onko kyse piippuvarkaudesta vai verisestä aluesodasta. Paikoistakaan ei meinaa saada otetta. Linna saattaa olla iso tai pieni, kylä surkea ja ympäristöön paikantuu lähinnä joku metsän läntti, rautatie ja Erittäin Suuri Reikä. Jostakin syystä tajunta täyttelee aukkoja hitaasti. Vielä viimeisillä sivuillakin maailma avautuu junan ikkunasta vain lyhyen matkaa. Lucy kasvaa kuitenkin mainioksi hahmoksi ja voittaa puolelleen välittömyydellään. Kaikki on siinä mitä auki kirjoitetaan. Lukijan ei auta kuin hypätä vinksahtaneen tarinan matkaan ja nauttia sen oudoista käänteistä.


Patrick deWitt: Alihovimestari Minor (Siltala, 2015)

tiistai 20. syyskuuta 2016

Lumilapsi



Jack ja Mabel ovat muuttaneet Alaskaan etsimään rauhallista onnea työläästä tilallisen elämästä. Jack katsoo kuitenkin kunnia-asiakseen hoitaa tilan varsinaiset työt. Samalla Mabel tylsistyy mökissä ja suree pariskunnan menettämää lasta. Sitten saapuu Faina, lumen myötä, kuin jokin taikaolento. Faina on pieni tyttö, mutta asuu metsässä ja ilmaantuu maatilalle vain niin halutessaan. Tarina kietoutuu tämän olennon ympärille. Mikä Faina on, onko hän todellinen vai lasta kaipaavan pariskunnan mielikuvitusta? Mabelin ja Jackin suhde on ollut koetuksella heidän lapsensa kuoleman jälkeen. Ehkä Faina voi palauttaa onnen heidän elämäänsä.

Alaska on tässä kirjassa kesytön ja loputon erämaa, jonka kaikkia salaisuuksia ei kukaan pysty selvittämään. Se on kovin kaunis ja tietysti hengenvaarallinen. Mökissä on kuitenkin lämmintä, kunhan ihmiset pysyvät toistensa lähellä myös ajatuksissaan. Taika ja jännite säilyvät teoksessa pitkälle ja haaltuvat vasta puolen välin jälkeen palatakseen taas lopussa hetkeksi. Aloitin Lumilapsen lukemisen jo talvella, mutta kirja jäi tuolloin kesken. Näin kesän päättyessä tuntui mukavalta palata sen maagiseen tunnelmaan ja karun kauniiseen Alaskaan.

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar, 2014)

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Liebster Award




Sain There’s no such thing as too many books –blogin Minnalta tunnustuksen ja haasteen vastailla kysymyksiin. Kiitos tunnustuksesta ja hauskoista kysymyksistä!

Haasteen säännöt 

Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
Laita palkinto esille blogiisi.
Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Lempikirjagenresi ja miksi? Entä mitä kirjallisuussuuntausta välttelet?

Määrällisesti taidan lukea eniten fantasiaa ja nykyään myös scifiä. Ne tarjoavat vauhdikkaita tarinoita, kiinnostavia ajatusleikkejä ja retkiä muihin maailmoihin. Spefin puolelta löytyvät niin parhaat hyvän mielen kirjat (vaikkapa Diana Wynne Jonesit) kuin oudoimmat outoudetkin (luen parhaillaan Stanisław Lemin Solarista). Kauhua ja viihdettä välttelen, vaikka olenkin bongannut kirjaston viihdehyllystä kirjoja, joista olen pitänyt, kuten Katherine Pancolin Mimmit –sarjan.

Mitä syksyn uutuusteoksia odotat eniten?

Täytyy myöntää, että vasta tämän kysymyksen myötä tutustuin syysuutuuksiin. Pikaisella selailulla löytyi lukulistalle Hannele Mikaela Taivassalon In Transit, Hanna Morren Tuonen tahto ja Pekka Hiltusen Onni, jonka lukemiseen kannustavat muutamat siitä jo kirjoitetut bloggauksetkin.




Mitä ei kirja-aiheisia blogeja seuraat säännöllisesti?

Ainakin tätä sekalaista kokoelmaa: Asikaine, Ruskeat tytöt, Suvi sur le vif, Kulinaarimurula

Kuten näkyy, eivät nämä ole valikoituneet aiheen mukaan, vaan olen käynyt ja kiinnostunut/ihastunut. Lisäksi seuraan muutamaa patikka-aiheista blogia, kuten: Jalkaisin ja Seita

Mitä lehtiä luet?

Luen todella vähän lehtiä. Tilasin pitkään Mondoa, mutta lopulta sekin alkoi tylsistyttämään. Ostan silloin tällöin Imagen tai jonkun edullisemman naistenlehden (auts tuota nimeä) matkalle mukaan. Ainoa lehti, josta olen pitkään aikaan innostunut, on Economistin jonkinlainen kevyt liite Intelligent life, joka on joskus tarttunut mukaan lentokentältä. Kotiin tulee opiskelualaan liittyviä lehtiä, jotka yleensä päätyvät pinoiksi hyllyyn odottamaan sitä mystistä parempaa aikaa.




Kuunteletko äänikirjoja ja jos kuuntelet, millaisissa tilanteissa?

En ole vielä koskaan tarttunut äänikirjaan. Tämä johtunee siitä, että henkilökohtainen paranoia estää kuulokkeiden päässä pitämisen julkisilla paikoilla. Ties mikä katujyrä ajaa muuten päälle (ja voihan tuolla kaikenlaisia spefihirviöitäkin vaania). Podejakaan en ole viime aikoina kuunnellut, vaikka jossakin vaiheessa asetuin työmatkalla näköalapaikalle bussin takapenkille. Siellä uskalsi kuunnella brittiläisen visailuohjelma QI:n taustajoukkojen mainiota There’s no such thing as a fishiä.

Onko sinulla muita kulttuuriharrastuksia kirjojen lisäksi, kuten elokuvissa käynti tai konsertit? Suosituksia?

Kuvittelen aina olevani kulttuurin harrastaja, kunnes alan ynnäämään edes vuodessa koettuja kulttuuritapahtumia. Tälle vuodelle on kuitenkin kertynyt peräti kolme tanssiesitystä. Johtunee uudesta tanssiharrastuksesta. Vahva suositus Tero Saarinen Companyn Could you take some of my weight…? & MESH –teoksille, joita esitetään lokakuussa Alminsalissa.

Teatterikäyntien ja keikkojen/konserttien vähäisyys (olemattomuus) alkaa kyllä lähennellä jo noloa. Asetankin tavoitteen. Kaksi teatterikäyntiä/konserttia/keikkaa vielä syksyn aikana. Raportointi blogiin.

Näyttelyissä olen käynyt ahkerammin. Tallinnan Kumu, Tukholman Fotografiska, Ateneum ja Valokuvataiteen museo ovat tavallisesti aina käymisen arvoisia.

Ai mutta kävinhän toki katsomassa Star Warsin alkuvuodesta...




Minkä suositun kirjailijan teoksia et halua lukea?

Mieleen ei tule mitään sellaista kirjailijaa, jonka teoksia nimenomaisesti en haluaisi lukea. On kuitenkin aika epätodennäköistä, että tarttuisin vaikkapa Stephen Kingin, John Irvingin, Stephanie Meyerin tai Jari Tervon kirjaan.

Millaista musiikkia kuuntelet lukiessasi, vai luetko ennemmin hiljaisuudessa?

Joskus taustalla on hyvin hiljaisella radio tai jazz. Nautin musiikista melko kehollisesti, eikä se oikein sovi paikallaan tapahtuvaan lukemiseen.




Bloggaatko kaikista lukemistasi kirjoista ja jos et, miksi?

Kirjoitan lähes kaikista kirjoista. Yleensä keskeytän surutta sellaisen teoksen, joka ei sillä hetkellä iske. Joskus tulee kuitenkin luettua jotakin, josta ei vain keksi mitään sanottavaa. Viimeisimpänä luin erään teoksen isoäitini suosituksesta. Kahlasin sen loppuun, jotta voisimme jutella kirjasta. Lukukokemus oli kuitenkin niin mitäänsanomaton, ettei kirjasta ollut mitään kirjoitettavaa.

Paras kesämuistosi tältä vuodelta?

Kesällähän näitä aina kertyy. Vaellukselta mieleen jäi monta hienoa hetkeä. Voin tuntea vieläkin helteen, jossa nainen uurasti aitoja niityilleen italialaista iskelmää matkaradiosta kuunnellen. Toisaalla taas uimme ystävän kanssa kesäyössä tyynessä järvessä, jonka pinnalla usva hiljakseen kohosi.

Mikä kirja sinulla on juuri nyt kesken ja mitkä ovat vaikutelmasi siitä tällä hetkellä?

Yöpöydällä on Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä. Luen sitä hiljakseen ja vaikka siitä pidänkin, ei se nyt varsinaisesti ole mukaansa kaapannut.


Usvajärvi ja ainoa kuva, joka mitenkään liittyy asiaan.

Tämä Liebster Award on kierrellyt blogeja jo pitkään, mutta onnistuin muutaman blogin vielä löytämään, joissa siihen ei ole vastattu. Postauksen lopussa siis vielä joitakin kysymyksiä ja tunnustus muutamaan kivaan blogiin.

Omat kysymykseni tunnustuksen saajille:
Onko sinulla kirjoja, joihin palaat aina uudelleen ja uudelleen?
Mihin jossakin kirjassa kuvattuun paikkaan haluaisit matkustaa?
Missä asuisit, jos kurjia realiteetteja ei tarvitsisi ottaa huomioon?
Minkä väriseen peittoon mieluimmin kietoutuisit kylmänä syysiltana kirjoja lukemaan?
Millä perusteella valitset kirjan luettavaksi?
Minkä taulun haluaisit napata museosta mukaasi?
Mitä odotat talvelta?
Miltä kirjailijalta erityisesti toivoisit uutta teosta?
Pelaatko pelejä (lautapelejä, kännykkäpelejä, konsolipelejä…), mitä?
Onko sinulla vielä CD- tai DVD-kokoelma?
Onko sinulla kirjallista ikuisuusprojektia?

Tunnustus menee seuraaville blogeille:

Kirjakirppu

lauantai 17. syyskuuta 2016

Siri Pettersen: Mätä




Korpinkehien toinen osa ei ole mikään välisoitto. Hirka on päässyt matkustamaan kehän kautta ihmisten maailmaan, missä hän kuvittelee olevansa kuin kaikki muutkin. Hän on ajatellut pääsevänsä kotiin, mutta päätyykin asumaan kirkon yläkertaan isä Brodyn auttamisenhalusta. Paperittomana ja ilman kieltä ei ole kuitenkaan helppoa elää. Lisäksi tämä maailma on kuolemassa, mädäntymässä mahdin puutteessa. Toisaalla Rime yrittää selviytyä neuvoston Korpinkantajana. Vanhan järjestyksen korvaaminen uudella ei kuitenkaan ole helppoa. Mahdollisuus Hirkan tavoittamisesta houkuttelee Rimen ratkaisuihin, jotka eivät ainakaan helpota hänen johtajan työtään.

Mädässä tapahtuu paljon. Ihmishahmot ovat kiinnostavia, kuten Stefan, joka on Hirkalle vuorotellen uhka ja turva. Sokeisiin tutustutaan syvemmin ja heidän tavoitteensa ja osuutensa yminmaan historiassa selkiytyvät. Käy myös ilmi, että Näkijä on tosiaan olemassa. Samalla Hirkan syntyperä alkaa paljastumaan (mukavaa, ettei se jäänyt viimeiseen osaan). Hirka joutuu jälleen tekemään valintoja tietämättä ovatko ne hyviä vai huonoja. Seuraavaan osaan jää paljon selvitettävää ja ainakin yksi sota vaikuttaa väistämättömältä. Viimeiseen osaa jää melkoisesti kerrottavaa.

Minua alkoi vaan loppua kohden jurppimaan Hirkan hahmo. Hän on niin kovin puhtoinen moraalisuudessaan, samalla kun ympärillä kaikki muut hahmot ovat monimutkaisia ja tekevät vaikeita valintojaan myös heikkoudesta. Hirka on monimutkainen lähinnä siinä, miten hän suhtautuu toisiin, niihin monimutkaisempiin ja heikompiin. Piti nyt saada sanoa tämä ääneen, vaikka oikeasti odotankin jo innoissani kolmannen osan suomennosta.


Siri Pettersen: Mätä (Jalava, 2016)

maanantai 12. syyskuuta 2016

Charmed life



Cat pelastuu laivaonnettomuudesta tarrautumalla sisareensa. Gwendolen on noita, eikä näin ollen voi hukkua. Lasten vanhemmat kuitenkin kuolevat ja sisarukset päätyvät asumaan maagiseen linnaan. Sen pelottava herra, Chrestomanci, vaikuttaa olevan sukua lapsille. Ainakin hän on kiinnostunut Gwendolenin suurista kyvyistä. Catilla ei ole taikavoimia ja hän tekee mitä sisar käskee. Taikuuden harjoittaminen on lapsilta kielletty, mutta Gwendolenia se ei haittaa. Hän aikoo näyttää Chrestomancille, kuka kaapin paikasta määrää. Cat ei osaa muuta kuin seurata vieressä, kun toinen toistaan hurjemmat temput tekevät hänenkin elämästään jatkuvasti kurjempaa.

Wynne Jonesin kirjoissa päähenkilöt ovat usein lapsia tai nuoria, jotka joutuvat löytämään oman tiensä oudossa maailmassa. Taikuus on arkipäiväistä ja ihmisten oikkuihin taipuvaista. Silloinkin, kun sen avulla uhataan romuttaa maailmoja. Aamukahvi muuttuu mutavelliksi ja hedelmät kypsyvät ennen aikojaan. Cat ei ehkä saa taiottua leikkisotilaisiinsa eloa, mutta voi silti leikkiä niillä, kunhan saa suostuteltua siskonsa lainaamaan voimiaan niin vähäpätöiseen asiaan. Perinteiseen lanutyyliin itseä etsitään ja opetellaan elämään muiden kanssa. Linnassa, jossa vastaan voi tulla niin lohikäärme kuin ihmisen kokoinen sammakko.

Charmed life aloittaa Chrestomanci-sarjan, joka tämän kirjan lopetuksen perusteella ei ainakaan voi toistaa samaa kaavaa seuraavissa osissa.

As a rule, gingerbread men were fun. They leapt up off the plate and ran when you tried to eat them, so that when you finally caught them you felt quite justified in eating them. It was a fair fight, and some got away. But Mrs Sharp's gingerbread men never did that. They simply lay, feebly waving their arms, and Cat never had the heart to eat them.

Diana Wynne Jones: Charmed life (HarperCollins 2009, alkuperäinen julkaisuvuosi 1977)

Edit: sitaatti unohtui