Runomaanantai: Marianna Kurtto

Huhtikuun runomaanantai puhelsi ohi ja suurista blogisuunnitelmista huolimatta niin teki koko kuukausi. Se on jännittävä piirre ihmisessä, että se aina kuvittelee olevansa supersankari silloin kun ei mitään oikeasti tarvitse vielä tehdä. Blogi joutui sijaiskärsijäksi, kun työpöydän, yöpöydän, sängyn ja lattian valloitti gradu. Ei siitä vieläkään valmista tullut. Niin lähelle kuitenkin pääsin, että täksi kuukauden ensimmäiseksi maanantaiksi annoin jo itselleni luvan lukea ihan mitä tahansa muuta.

Ensin tuntuu, ettei Marianna Kurton esikoisen runoista saa otetta. Tutun ja oudon sekamelska vaivaa päätä, on melkein surrealistinen. Ollaan meren ja kiven kaupungissa, sitten matkalla, rannoilla ja taivaalla. Aina on vähän suhteetonta. Kuu on maan lavuaarin tulppa ja matkalaukku on täytetty hiekalla. Kokoelman nimi Eksyneitten valtakunta kuvaa teemoja hienosti. Runoissa kuljetaan toisten ohi. Aika kuluu eikä mitään tapahdu. Teemallisesti kokoelma on tyydyttävän yhtenäinen ja yksittäiseen runoon saattaa löytyä avain toisilta sivuilta.

”Unohdan aina meret. Maatkin unohdan, mutta katson ne salaa kun olet toisaalla. Meret ovat isoja, niitä ei voi katsoa salaa.” (runosta Mille rannalle lähdit)

Ihastuin myös hypnoottiseen runoon Kerran oli hiekkaa. Unimaiset vaihdot kaappaavat mukaansa ja pakottavat hyväksymään yhtäkkisen siirtymän hiekasta ja pyramideista baarijonoon. Ensin tulee tunnelma, hieman todellisuudesta irtautunut. Sieltä joutuu suunnistamaan takaisin tunnistettavaan. Toisten runojen kohdalla se käy vasta monen lukemisen jälkeen. Kokoelma on siis tavallaan haastava, joskin jotkut runoista jäävät lopulta etäisiksi eikä tunnelma kanna aivan kaikissa runoissa. Pidin tästä kuitenkin kovasti ja etsin varmasti käsiini myös Kurton muut neljä kokoelmaa.

Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006)