torstai 17. maaliskuuta 2016

Paluu Maamerelle

Kirjastossa katse osui tutulta näyttävään kirjanselkään. Koska olen nähnyt Tehanua  kutsuttavan Maameren tarinoiden päätösosaksi, olen olettanut ettei Maamerelle palata kuin tutuin tarinoin. Vaan Le Guin onkin kirjoitellut peräti kaksi jatkoteosta ja Wikipedian mukaan myös novellikokoelmasta Pimeälipas ja muita tarinoita löytyy Maamerelle sijoittuvia tarinoita. Ilolla noukin mukaani Kertomuksia Maamereltä. Siinä on viisi erillistä tarinaa, jotka liittyvät tai ovat liittymättä edellisten osien päähenkilöihin.

Tapahtumapaikkana ovat tietysti Maameren erilaiset saaret. Jäljittäjä kertoo Roken velhosaaren alkuajoista. Tummaruusu ja Timantti on rakkaustarina. Maanytimet kertoo aiemmista tarinoista tutun velhon Ogionin nuoruudesta kun taas Yläsuolla tapahtuu Maameren tarinoiden aikaan. Sudenkorento vie takaisin Rokelle. Tutut hahmot ja paikat aiheuttavat tunnistamisen iloa.

Selkeimpänä teemana näissä tarinoissa ovat Le Guinille tyypillisesti miesten ja naisten väliset suhteet. Kun Roken alkuaikoina naiset jakavat tietonsa miesten kanssa, on tasapaino Sudenkorentoon mennessä keikahtanut niin, ettei Irian, nuori nainen, pääse Rokelle edes opiskelemaan. Mahti tunnistetaan kyllä naisissakin, mutta sitä ei vain pidetä arvokkaana. Tavalliset taikurit voivat mennä naimisiinkin, mutta velhojen mahtia seksi uhkaa. Rakkaustarinassa on rakastavaisten tehtävä valinta taikuuden ja rakkauden ja musiikin välillä. Kaikkea ei ehkä voi saada, mutta uskomukset musiikin ja rakkauden mahtia rapauttavasta vaikutuksesta ovat ehkä sittenkin vain uskomuksia.

Kun ensimmäisen kerran luin Maameren tarinoita, tuntui kieli raskaalta ja etäännyttävältä. Kun siihen tottui, tuntui se osaltaan luovan tarinoille ominaisen käytännöllisen mytologian tunnun. En tiedä onko suomentaja pysynyt samana koko sarjan ajan (tässä Kristiina Rikman). Erinomaista työtä suomennokset joka tapauksessa ovat.


Ursula K. Le Guin: Kertomuksia Maamereltä (WSOY, 2002)

perjantai 11. maaliskuuta 2016

The Echo

The Echo kertoo matkasta avaruuteen. Veljekset Mirakel ja Tomas ovat laittaneet kaiken älynsä ja markkinointikykynsä peliin rahoittaakseen onnistuneen matkan parikymmentä vuotta takaperin kadonneen Ishiguron jäljille. Mira ja Tomas kilpailevat keskenään ja päättävät pelaten siitäkin, kumpi pääsee avaruuteen ja kumpi jää maahan reissua valvomaan. Heidän tavoitteensa on päästä ”poikkeaman”, oudon mustan materian, äärelle, jota Ishigurokin on aikanaan lähtenyt tutkimaan.

Poikkeaman luona käy tietysti ilmi, että asia on monimutkaisempi kuin tieteilijäveljekset olisivat osanneet aavistaakaan. Siitä ei tiedetä mitään eikä sen käyttäytymistä pystytä ennustamaan. Veljeksiä ajaa kuitenkin pakkomielle saattaa tehtävä loppuun. Mira yrittää puutteellisilla sosiaalisilla taidoillaan johtaa ryhmää avaruudessa, Tomas taas pyrkii ohjailemaan sitä kaiuttimista käsin. Kaikenlaista odottamatonta tapahtuu ja lopulta vaarassa ovat paitsi veljesten välit myös koko miehistö.

Romaanin alku on verkkainen. Mira ja muu miehistö lähinnä tarkistelee laitteiden toimivuutta ja tarkkailee toistensa mielenterveyttä. Jatkuva vakuuttelu siitä kuinka mikään ei voi mennä pieleen, luo odotuksen häämöttävästä katastrofista. Kun se tulee, se on hyytävä. Loppuratkaisua osaa aavistella, muttei täysin arvaa. Alkuun hitaasti käynnistynyttä lukemista ei lopulta voi enää keskeyttää. The Echo on ihmisvetoinen scifitarina. Poikkeama on kiinnostava ja tekniikka esillä, mutta ne ovat vain sivuseikkoja miehistön joutuessa ratkomaan karmivia eettisiä ongelmia.


James Smythe: The Echo (HarperVoyager, 2014)

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Sysipimeä

Studio-sarjan toisessa osassa Mari ja Lia jahtaavat Studion väen kanssa sarjamurhaajaa. Pahaenteisiä pelkkää mustaa ruutua näyttäviä videoita ladataan nettiin. Pian videoissa näkyy jo väkivaltaa ja ruumiita ilmaantuu Lontoon kaduille. Murhamysteeriin yhdistellään onnistuneesti ajankohtaista keskustelua mediasta ja somesta. Lukija siepataan jälleen seuraamaan jännittyneenä Studion puuhia. 

Tässä osassa päästään myös lähemmäs Maria ja tämän menneisyyttä. Myös Lia ja muu Studion väki lähentyvät toisiaan tapahtumien myötä. Sivujuonteena kulkee muita tarinoita. Radiojuontajan elämä romahtaa hänen jouduttuaan perättömien seksuaalista häirintää koskevien epäilyjen kohteeksi. Murhatutkinnan myötä taas edellisestä osasta tuttu poliisi Peter Gerrish kiinnostuu enenevässä määrin Lian puuhista. Jälleen nautinnollinen dekkari, joskin Studio edelleen tuntuu turhan kaikkivoipaiselta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (WSOY, 2012)

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Runomaanantai: Paetkaa purret kevein purjein

Tartuin klassikkoon ja luin ensimmäisen Eeva-Liisa Mannerin kokoelmani. Paetkaa purret kevein purjein sijoittuu Mannerin runotuotannon loppupuolelle. Se velloo suureksi osaksi muistoissa, mutta on myös kantaaottava. Prologi ja ensimmäinen osa kertovat maailman painosta ja ainaisesta tappamisesta. Pitkä prologi ”Jos Yin Yuan palaisi” on palopuhe rauhan puolesta. Ei myöhemmin ole runoilijaa uskoa, kun hän väittää nyt tietävänsä, ettei nureaa ja oikeaa olekaan.

Liikutaan unissa ja muistoissa. Muistot uusivat ja uusivat. Unissa on lapsuuden metsän tuntu ja kaiut menneestä. Ne sekoittuvat unien outouteen.  Lapsuuden ikuinen hevonen vierailee unissa ja itkee antiikin sankarin kuolemaa. Se kuolee itse sillalla karmeana muistona

,kuin tajuntani olisi syöpynyt
tähän halkaistuun hetkeen, joka on kuin kuilu.

Manner kirjoittaa ikävästä, mutta myös onnesta. Hetki viivytään hiljaisuudessa, toisen odotuksessa, metsittyvän kylän autiudessa. Tunnelmat vievät mukanaan, mutta moni runo vaati useamman lukukerran. ”Metsä tulee huoneeseen” ja ”Tämä ei ole kylä” upottivat heti luokseen. ”Lapsuus, villikaura” vaati muutaman lukemisen. Upeasti Manner kuljettaa mukanaan myös pitkissä runoissa, kuten prologissa. Unitunnelmaan vei esimerkiksi ”Vähän viiniä. Vuode”

Vähän viiniä. Vuode. Ero päivien äänistä. Kaihdin.
Yö. Ajomies siirtyy ikkunan läntiseen reunaan.

Unen veräjä on auki, ja yhä keräytyvät
eläinten tyynet laumat tammien alle.

Runoissa on usein se kurjuus, että tuntee itsensä tyhmäksi avautumattomien kielikuvien ja kulttuuristen viittausten edessä. Manner viittailee Japaniin ja antiikin Kreikkaan, mutta onneksi maltillisesti. Vaikkei oma sivistystaso (joka tietysti vielä poikkeaa vuosikymmenten takaisista muotivirtauksista) riitäkään, ei se tässä kokoelmassa pilaa runojen tunnelmasta nauttimista. Ja mikä nautinto, kun jokin viittaus avautuu:

Kawabata

kylvää sanat lumeen
: ne hohtavat.
Näin valkaistaan pellava.


Eeva-Liisa Manner: Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971)