keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltusen dekkari Vilpittömästi sinun on kätevän pienenä pokkarina käynyt jo useammallakin reissulla, mutta on aina jäänyt kesken jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Vika ei ole ollut kirjassa, vaan olen surkea reissulukija. Kotioloissa pääsin vihdoin niin monta sivua eteenpäin, että tarina pääsi kunnolla käyntiin.

Teoksessa seikkailevat Lontoossa asuvat suomalaiset Lia ja Mari. Lia näkee kotimatkallaan rikospaikan, jota hän ei pysty unohtamaan. Tavattuaan Marin hän saakin mahdollisuuden tutkia tätä rikosta. Marin yritys ”Studio” ei nimittäin olekaan ihan tavallinen pulju, vaan pystyvä ja rahakas organisaatio, joka ottaa Marin johdolla tehtäväkseen niin oikeistopoliitikon kaatamisen kuin Liaa vaivaavan latvialaisen prostituoidun murhan.

Tarina on kiinnostava ja omaan makuuni sopivasti kevyen yhteiskunnallinen. Se on myös ajankohtainen. Mari käy Studioineen nousevaa kuvitteellista äärioikeistolaista puoluetta vastaan. Myös todellisuudessa, edellisissä parlamenttivaaleissa, äärioikeistolainen UKIP-puolue sai median uskomaan mahdollisuuksiinsa jopa brittiläisessä jäykässä kaksipuoluejärjestelmässä.

Nopealukuisessa dekkarissa on vain yksi vika. Se etenee hieman liian helposti. Studio vaikuttaa jotakuinkin kaikkivoipaiselta, eikä rahakaan ole este. Marilla on kyky nähdä ihmisistä paljon enemmän kuin he haluaisivat kertoa ja tämän perusteella hän osaa tehdä tarkkoja arvioita oikeista toimintatavoista. Lia taas syöksyy päistikkaa alamaailmaan selvittämään rikosta. Joistakin vaikeuksista huolimatta voittoon päästään melko suoraviivaisesti.

Teos on esikoinen ja se on saanut jo kahden kirjan verran jatkoakin. Ne ovatkin jo kirjastossa varausjonossa ja suurella mielenkiinnolla odottelen mihin seikkailuihin naiset jatkossa joutuvat. Päähenkilöt ovat ainakin kaikkea muuta kuin perinteisiä dekkarihahmoja ja Studiolla on varmasti mahdollisuudet puuttua vaikka minkälaisiin epäkohtiin.


Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2013)

lauantai 16. tammikuuta 2016

Syystanssiaiset

Dalgliesh-jännäreistään tunnettu P.D. James vie Syystanssiaisissa lukijan Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon henkilöiden elämään, joitakin vuosia kirjan tapahtumien jälkeen. On Darcyn äidin, lady Annen, aikanaan aloittamien vuosittaisten tanssiaisten aatto. Läheisempiä vieraita on jo saapunut Darcyn ja Elisabethin onnelliseen kotiin Pemberleyn kartanoon. Illanvieton keskeyttää kuitenkin hurjaa vauhtia matkaavat vaunut, joissa saapuu hysteerinen Lydia, Elisabethin sisar. Hän pelkää miehensä Wickhamin ja tämä ystävän Dennyn kuolleen. Denny on syöksynyt metsään riidan seurauksena ja Wickham hänen peräänsä. Kuultujen laukauksien takia heitä lähdetään etsimään. Seuraa ruumiin löytyminen ja oikeudenkäynti.
.
Alkuperäisestä tarinasta poikkeavia hahmoja ei järin paljon ole, vain joitakin paikallisia toimijoita ja Pemberleyn kartanon väkeä. Toisaalta suurehko roolin saa (muistaakseni) uusi hahmo, asianajaja, joka toisaalta auttaa rikostapauksen käsittelyssä ja toisaalta on sitoutumassa romanttisin sitein vanhaan kaartiin. P.D. James pitää päähuomion Austenin tapaan henkilöiden luonteen ruotimisessa ja toisaalta luokkayhteiskunnan sääntöjen pohtimisessa. Miellyttävä tarina (joskaan jännityskertomuksena ei järin kiinnostava). Olipa myös hauskaa lukea mitä hahmoille tapahtuikaan myöhemmin. Oikeastaan tarina tuntuu kunnianosoitukselta Austenille ja toisaalta kirjallisesti lahjakkaan fanin tuotokselta. Suosittelisin pikemmin Austenin kuin dekkareiden ystäville.

Tässä vihdoin myös ensimmäinen luettu kirja talvihaasteeseen.


P.D. James: Syystanssiaiset (Otava, 2012)

maanantai 4. tammikuuta 2016

Runomaanantai: Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki kirjoittaa lyhyitä muutaman rivin runoja. Ne ovat pieniä huomioita, joskus teräviä ja syviä, joskus nokkelia ja keveitä. Hän kääntää sanat ja asiat vastakohdikseen ja yhdistelee asioita tavalla, joka saa nauramaan ääneen. Teoksen kuusi osaa on teemoiteltu löyhästi. Ensimmäisessä siirrytään kehon ihmettelystä järven äärelle. Toisessa osassa kierretään vuodenaikoja keväästä kesään ja syksyyn, talveen ja taas kevääseen kesään ja syksyyn talveen. Sitten seikkaillaan ihmisten parissa, palataan kotiin, mökkiin ja kodin kirjapinoihin. Työttömyydestä siirrytään konttorityöläisen kankeaan selkärankaan ja kuudennessa osassa käsitellään jo kuolemaa lempeällä ja haikealla tavalla.

Runot ovat oivaltavia eikä joukkoon mahdu kuin pari mitään sanomattomampaa riviä. Yhtenäisestä lyhyestä muodosta huolimatta ajatuksia on monipuolisesti. Nautin niin sanaleikeistä (paju naukuu kevättä) kuin niiden yhdistelystä terävämpiin huomioihin (joutomaalla ajatus rehottaa). Puujalkahuumorikin on kaunista runossa, jossa ihmetellään miten kirkon pihamaan kyltti pelastustiestä osoittaa alaspäin. Sanat vievät järvelle ja auringon lämmittämille portaille, väsyneen työläisen kolottavin jäsenin maisemaa tuijottelemaan. Sielua arjenkauniisti lämmittelee, että tuosta vain, jokapäivästä, tipahtelee tällaisia hetkiä.

Näinhän se menee:
ostan painotuotteita,
olo kevenee.

Ei talvikunnossapitoa kannattaa pitää käden ulottuvilla ja ottaa esiin, kun kaipaa päivään kuplivaa iloa tai kevyttä haikeutta.


Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015)

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Arsenin neljä elämää

Tässä ihmetarinassa seuraillaan miten nuoresta Arsenista kehkeytyy pyhittämistä vaille valmis pyhimys. Hän aloittaa elämänsä ukkinsa Kristoforoksen luona. Tältä Arseni oppii parantamisen taidon ja kasvien käyttömahdollisuudet. Menetettyään vanhempansa, Kristoforoksen ja vielä rakkaansa Ustinankin, hän lähtee sovittamaan syntejään jakamalla parantamisen lahjaansa. Arsenista tulee Ustin ja hän kulkee parantamassa ruttoon sairastuneita.

Ustin on houkka, jumalan mies, kylähullu, jolla on parantamisen lahja. Hän ihmeparantaa ihmisiä ruhtinaista maan merkityksettömimpiin, ja parantaa ruton – Jumalan armosta – niin monelta kuin ehtii. Kunnes päätyy italialaisen tulevaisuudennäkijän Ambrogion matkassa pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Vaellus päättyy huonosti ja Ustin palaa Venäjälle ja luostariin, jossa hän Ambrosiuksena tekee töitä ja rukoilee. Ambrosiuksesta tulee Laurus, hän päätyy asumaan luolaan ja parantamisen ohessa saa vihdoin tilaisuuden sovittaa Ustinan kuolema.

Alkuun kerronta oli hieman tylsää ja ulkokohtaista, vaikka tarinan vinksautukset viehättivät heti.

Todennäköisesti hänellä ei ollut hallussaan mitään elämän eliksiiriä. Sellainen ei sovi yhteen sen kanssa, mitä muutoin hänestä tiedämme. Toisin sanoen, hän ei varmuudella sanottuna ole tällä hetkellä joukossamme. Sillä varauksella, ettei hän aina itse ymmärtänyt, mitä aikaa on pidettävä tänä hetkenä.

Tarina sijoittuu keskiajalle, 1400-luvulle, jolloin Venäjälle odotellaan ennustettua maailmanloppua. Erityisen historiallinen teos ei kuitenkaan ole, vaan historia on yhtä joustava kuin Arsenin aikakäsitys.

Lumen alta paljastui kaikki ruma – edellisvuotiset lehdet, värinsä päästäneet rievut, haalistuneet muovipullot.

Arsenin ajassa kaikella tapahtuvalla on alkunsa ja loppunsa Jumalassa ja jumalanmiehillä ja houkilla on parantamisen, ennaltanäkemisen ja vetten päällä kävelyn kykyjä. Jumala tai pyhimykset opastavat suorasanaisesti uskovia ja jo kuolleet kirkonmiehet palaavat tarvittaessa neuvomaan jälkeen jääneitä siinä, minne pitää mennä ja mitä tehdä.

Tuntuu kuin olisin vähän lennossa. (Starets Innokenti irtosi maasta ja liisi hiljalleen Ambrosiuksen ohitse). Ei nyt tietenkään kauhean korkealla.

Ensin tarina kuitenkin hieman laahasi. Kristoforos oli lohdullinen kaikkitietävä isoisähahmo ja hänen seurassaan olisi viihtynyt pidempäänkin. Kaikki hahmot olivat kuitenkin samaan tapaan arkkityyppisiä, eivätkä herättäneet erityisiä tunteita suuntaan tai toiseen. Lopulta kerrontatyyli nappasi kuitenkin mukaansa ja erityisesti osiot, joissa italialainen Ambrogio oli mukana, olivat kiinnostavia. Lopun vääjäämätön lipuminen pyhää erakkoutta kohti ei kuitenkaan enää järin innostanut, vaikka tarina heräsi vielä sovituskertomuksen myötä hetkeksi henkiin ennen loppua.


Jevgeni Vodolazkin: Arsenin neljä elämää (Into, 2015)