maanantai 16. marraskuuta 2015

Pitkä valotusaika

”Se, että sattui syntymään jossakin, ei vielä tarkoittanut että siellä pystyisi elämään.”

Aarni rapisuttelee tulitikkuaskia taskussaan ja haaveilee lyseon räjäyttämisestä 1960-luvun Oulussa. Äiti patistaa hänet töihin tädin valokuvausliikkeeseen, jossa hänelle aukeaa mahdollisuus tehdä maailmasta siedettävä katsomalla sitä kameran linssin läpi. Aarni kuvaa ja tekee satamahommia, tapaa Ilsen, saa lapsia, ei koe enää tarvetta sytyttää suurta paloa. Ilse pitää hänen itsetuntonsa koholla, kehuu kuvia silloinkin, kun kukaan ei tulekaan näyttelyä katsomaan.

Pitkä valotusaika kertoo toteutumattomista unelmista ja herkästä sielusta, jonka on vaikea elää ainakaan omin voimin. Hänen elämänsä ihmiset pitävät isän ja miehen pinnalla ja kärsivät hänen kanssaan, kun elämä näyttäytyy loputtomana pettymysten sarjana. Silti Aarni on kiehtova kaikessa kykenemättömyydessään. Ilse löytää oululaisista kauneutta, mutta Aarni näkee asiat sellaisina kuin nämä ovat. Valokuvaus pistää kuitenkin etsimään karusta maailmasta valoa.

Vanhatalon teos on yhtä herkkä kuin kylmä. Se tuntuu kertovan enemmän siitä mitä herkkyys tekee arjelle, kuin siitä mitä arki tekee herkkyydelle. Aarni välttyy räjäyttämästä lukiota toisten ihmisten avulla, mutta ei koskaan pääse irti tarpeesta huutaa omat tuntonsa esiin. Valokuvauksen tai tulen kautta.  

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi, 2015)

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Hirka Hännätön

Odininlapsi kertoo Hirkasta, jonka hännän vei susi tytön ollessa pieni. Muulla väellä on hännät ja kyky syleillä. Hirkalla ei ole kumpaakaan. Käy ilmi, ettei hän ole väkeä ollenkaan. Hän on ihminen, odininlapsi. Väen mytologiassa odininlapsi on vaarallinen mädän levittäjä. Ihminen ei myöskään voi vetää itseensä Mahtia, eikä siis voi syleillä. Hirkan erilaisuus osoittautuu kuitenkin voimavaraksi, kun hän joutuu keskelle sodaksi kasvavaa valtataistelua.

Teos on pätevä seikkailufantasia. Maailma on hyvin lähellä omaamme, taikuus vain on läsnä Mahdin muodossa. Tarina tempaa mukaansa ja järkälemäisyydestään huolimatta kirjan lukee nopeasti. Hahmot ovat kiinnostavia, perinteisen fantasian tapaan hyvin erilaisia. Kun yksi salailee, toinen sanoo kaiken ääneen. Rime pakenee vaikeuksia, ja Hirka syöksyy niitä päin; Ilume pysyy etäällä hallittavistaan, kun Eirik kokoaa heidät neuvonpitoon. Ne ovat kuitenkin tarpeeksi syviä kiinnostaakseen.

Se, miksi Hirka on päätynyt väen pariin ihmisten maailmasta, ei selviä kokonaan vielä tässä osassa. Seuraavan osan suomentamista odotankin innolla. Tällaisen helppolukuisen ja nautittavan tarinan parissa viettää mieluusti useammankin synkän talvi-illan.  


Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, 2015)

maanantai 2. marraskuuta 2015

Runomaanantai

Lukemistoni laajentamisen nimessä pyrin jatkossa kirjoittamaan jostakin runokokoelmasta jokaisen kuun ensimmäisenä maanantaina. Alkajaisiksi kirjastosta löytyi Pekka Jäntin Houdinin uni, joka on ilmestynyt 2010. Tuttuja asioita uudesta näkökulmasta tarkastelevat runot saivat paikoin nauramaan ääneen. Teen epäoikeutta teokselle ja lainaan lauseen sieltä täältä, kokonaisuuksia karusti leikellen. Toisaalta joissakin runoissa kokonaisuus ei tunnu merkittävältä, vaan niitä lukee lauseeseen kerrallaan pysähtyen. 

Muistokirjoituksessa Houdinille tai vastaavalle löytyvät esimerkiksi seuraavat luonnehdinnat Houdinista tai vastaavasta: ”Surun joulupukki. […]Liukumatto lentävien mattojen joukossa. ”

Hypnoosissa taas pyydetään kuvittelemaan asioita sivukaupalla. Esimerkiksi: ”Kuvittele desperanto, yksinäisten hiljainen ja sukupuoleton kieli.”

Toisaalla taas ”Rakkaus vähenee kuin pankkitoimihenkilöt.”

Nauramaan saavat oivallukset. Marketin ruuhkaan liukenee kuin kasvisliemikuutio. Kieli on alakuloisen rytmikästä, ajattelu inhimillistä mutta haastavaa. Rakastuneen illuusiossa turhaudutaan siihen, kuinka vaikeaa on kuvailla rakastettua. Pitäisikö hänen huuliaan verrata kauriiseen vai peuraan, voiko käyttää kaupallisia mielikuvia, voiko puhua pepusta? Monet runoista ovat myös visuaalisia. Maisemanavauksen kolme lausetta sijoittuvat yhtä avarasti kuin aiheensa. Sateen ja vanhuuden illuusio näyttää molemmilta. Jotkut runot ovat melkeinpä interaktiivisia (kuinka ikävän tehokas sana).

Uusiutuvan illuusion lukeminen keskeytyy tiedotukseen: ”Kaikki illuusiomme ovat nyt varattuja, lue kunnes illuusio vapautuu.”

Rukoilkaamme päättyy arvosteluihin: ”Järkyttävän huono runo.” (Nainen, 25.)

Hyvästijättötreenissä kehotetaan:

”Huiskuta kuin sievistelevä eläin.
(Eläimen saa valita vapaasti, mutta suosittelen muulia.)”

Maanantaiprojektin ensimmäinen oivallus: hyvä runokirja on vaikea luovuttaa takaisin kirjaston anonyymeihin käsiin.


Pekka Jäntti: Houdinin uni (Teos, 2010)