tiistai 27. lokakuuta 2015

Mimmit 1

Ensimmäisen luvun ajan ehdin miettiä, jaksanko lukea tätä kirjaa loppuun. Hortense ja Gary New Yorkissa elitistisessä musiikki- ja muotimaailmassa eivät jaksaneet kiinnostaa. Sitten siirryttiin Ranskaan, kylmässä maatalossa eläinten ja yön äänien keskellä elävään Stellaan, ja tarina alkoi kantaa. Teemaksi nousi naisiin kohdistuva väkivalta ja väkivallan uhan alla eläminen. Stellan äiti elää edelleen tyrannin vallan alla. Tyrannista kärsii myös kotoa lähtenyt Stella, jonka rakas, hänen poikansa isä, voi tulla maatilalle vain salakäytävää pitkin, yön suojissa. Kolmannessa tarinalinjassa kerrotaan vielä Joséphinesta ja Philippestä. Kaikki henkilöt taitavat liittyä jotenkin toisiinsa, vihjeitä tästä saa jo tässä ensimmäisessä osassa. Toivottavasti Hortense ja Garykin alkavat kiinnostamaan myöhemmissä osissa.

Harvoin tulee luettua mitään näin henkilövoittoista, huomaan. Henkilöitä on todella paljon ja ohukaisessa ensimmäisessä osassa ehditään käsitellä syvemmin lähinnä Stellan tarina. Jotkin hahmot jäävät etäisiksi, kuten pahan ruumiillistuma, Stellan väkivaltainen sankari-isä Ray Valenti. Toiset jäävät vielä ohuiksi ja esimerkiksi Stellan ystävään Violetteen palataan varmaankin tarkemmin myöhemmissä osissa. Osa hahmoista on ilmeisesti esiintynyt jo Pancolin aiemmissa teoksissa, ehkäpä New Yorkin pari on kiinnostavampi, jos heistä on lukenut jo aiemmin. Aiheet ovat rankkoja ja väkivallan käsittely on melko ansiokasta. Väkivalta ei rajoitu vain yhteen kotiin, vaan merkitsee koko yhteisön toimintaa. Jotkin dramatiikkaa lisäävät ratkaisut hieman häiritsevät (kuten tuon Rayn yksiulotteisuus.) Tarinat ovat kuitenkin tarpeeksi kiinnostavia, kieli taas sujuvaa ja nopealukuista. Tulenkin varmasti lukemaan sarjan kaksi muutakin osaa.


Katherine Pancol: Mimmit (Bazar, 2014)

lauantai 24. lokakuuta 2015

Kultarinta ja metsän lumo

Hyvistä aikeista huolimatta ovat syksyn metsäreissut kutistuneet yhteen pikaiseen käyntiin Nuuksiossa. Edes sieniä tai puolukkaa en ole päässyt hamuamaan. Ehkä juuri siksi tämä metsää hengittelevä teos lumosi minut. Nyt tahtoisin lähinnä pakata rinkan ja suunnata metsään. Tai ehkä pohjoiseen, erämökkiin talvehtimaan, kuten Erik tekee maailman käydessä liian ahdistavaksi.

Tarina on ensin isän, sitten tyttären ja koko ajan metsän. Ajassa käydään kansalaissodan molemmin puolin ja vielä tarinan päättyessä 1930-luvun loppupuolella sodan kaiut vaikeuttavat ihmisten elämää. Luonnontutkija seuraa torpparin tytärtä metsään etsimään harvinaista pöllöä. Erik ampuisi sen museon kokoelmiin, mutta Lidia eksyttää miehen öisessä metsässä. Sota saattaa nuoret lopulta yhteen.

Erikin ja Lidian kertomuksen jälkeen tuntui siltä, että eikö tässä jo ollut tarpeeksi tarinaa, mitä heille vielä voi tapahtua? Pidinkin pienen tauon ennen siirtymistä heidän tyttärensä Mallan kertomukseen. Sitten ahmin romaanin loppuun. Toisessa osassa Mallan tarinan sivupolkuja kulkee yksinäinen Joel, joka elää karhun kanssa. Karhu tuo alusta saakka melkeinpä myytillisen ulottuvuuden kerrontaan. Kontio pysyy kuitenkin todellisena olentona, lihana ja verenä, eikä typisty merkityksettömään mystisyyteen.  

Pienetkin yksityiskohdat sidotaan tapahtumiin, avonaisia langanpäitä ei jää. Osin tämä tuntuu aivan hienoisen keinotekoiselta. Siinä onkin sitten kaikki kritiikki, jota teosta kohtaan voin osoittaa. Kultarinta on koskettava tarina herkistä ihmisistä, jotka eläinten tapaan pakenevat metsään heti tilaisuuden tullen. Toivottavasti pääsen pian kokeilemaan, avautuuko pimeä metsä tosiaan aisteille, kuten kirjassa väitetään.


Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus, 2014)

torstai 15. lokakuuta 2015

Talvea odotellessa

Maan paino on Helsingin talven värinen tarina. Oleg asuu lapsena hetken Lauttasaaressa vakoojaisän komennuksen vuoksi. Perhe joutuu yllättäen ja äkkiä lähtemään takaisin Neuvostoliittoon, Kauko-Itään, kylmään Magadaniin. Olegin elämä on melkoisen vaikeaa, poika ajautuu mielisairaalaan (vankilan vaihtoehtona), pikkurötöksiin ja lopulta talviseen Suomeen kylmään puutarhamökkiin.

Suomessa hän törmää (tai ehkä etsii käsiinsä) Lauttasaaressa tuntemansa Alman, joka on päätynyt mielisairaalaan. Alma lukee kehystarinassa Olegin käsikirjoitusta siitä, mitä tapahtui Helsingistä lähdön jälkeen. Olisi jollakin tapaa väärin sanoa heidän olevan eksyksissä, pikemminkin he seuraavat liiankin herkästi tuntemuksiaan ja tarpeitaan. Oleg ottaa vastaan kaiken mikä vastaan tulee, oli kyse sitten keikoista tai naisista. Maisema on kylmä. Talvisessa ilmassa haisee bensiini ja taivaanranta on asvaltin värinen.  


Luen tarinaa ajatellen niitä monimutkaisia riippuvuussuhteita, joiden varassa maahanmuuttajan on elettävä. On niistä turvaa, tietenkin, mutta niissä on myös kiinni, sillä toista turvaverkkoa ei ole. Kukaan ei pärjää aivan yksin, mutta samaan aikaan turvaverkko voi vangita paikalleen. Tarina loppuu lämpimiin sävyihin, mutta käsikirjoitukseen vihjataan kuuluvan vaihtoehtoisia loppuja. Voi siis halutessaan jäädä pohtimaan sitä, kuinka todennäköinen tämä koko tarinan mittakaavassa valoisa loppu on.

Mikko Viljanen: Maan Paino (Teos, 2009) 

torstai 1. lokakuuta 2015

Hyllyn tyhjennystä osa 1

Kirjastosta lainattujen kirjapinojen ja pysyvästi pitkän varauslistan lisäksi tulee kirjoja hankittua turhan usein omaan hyllyyn. Turhaa tämä on siksi, että ne usein unohtuvat sinne. Niinpä loppuvuoden projektina on omaan kirjahyllyyn tutustuminen. Sieltä löytyikin heti teos, joka olisi kai pitänyt lukea jo aikaa sitten, nimittäin Toni Morrisonin ”Minun kansani, minun rakkaani” (muitakin lukemattomuudestaan närkästyneitä klassikoita taitaa vielä tulla vastaan…)

Sethe on karannut orja, joka on paitsi päässyt pakoon, myös onnistunut pitämään lapsensa luonaan. Kuitenkin hän nyt asuu taloaan vain tyttärensä Denver ja toisen, vauvana kuolleen, tyttären haamu seuranaan. Sethe on lähtenyt Kultaisesta Kodista, jossa orjia arvostetaan, kunnes vanha isäntä kuolee. Uusi isäntä laskee orjan arvon vain rahassa ja orjat yrittävät paeta. Ainoana pakoon pääsee Sethe, joka henkihieverissä matkaa miehensä äidin luokse. Sinne hän on lähettänyt lapsensa edeltä, lukuun ottamatta Denveriä, joka syntyy pakomatkalla.

Kun Sethe saapuu taloon, on se jotakin erityistä. Isoäiti Baby Suggs laulaa sanaa metsäaukiolla ja naapurustossa autetaan talon asukkaita siinä missä kaikkia muitakin. Kun Paul D, yksi Kultaisen Kodin aikanaan arvostetuista orjista, saapuu, on talon väki eristynyt muusta yhteisöstä. Paul D tuo mukanaan kipeitä uutisia, yhteisiä muistoja, mutta myös tarpeen selvittää mitä talossa on tapahtunut. Menneisyys palaa ryminällä, myös fyysisesti, kun vauvan haamu saapuu nuoren naisen hahmossa vaatimaan rakkautta läheisiltään.

Ollaan sisällissodan ajan Yhdysvalloissa ja vaikka sodan kauhut koskettavat orjienkin elämää, eivät ne merkittävästi lisää omistettujen elämien julmuutta. Orja kuuluu sille, joka hänestä on maksanut eikä hänen kannata ainakaan alkaa mitään rakastamaan. Lapset myydään yksitellen pois ja äiti hirtetään muiden pakoa yrittäneiden mukana. Sethe kuitenkin rakastaa lapsiaan. Niin paljon, että yrittää antaa kuolleista palanneelle tyttärelleen takaisin kaiken sen mistä tämä on jäänyt paitsi, vaikka tämä vain ottaa ja ottaa ja jatkaisi ottamistaan niin kauan kuin mitään otettavaa on jäljellä.

Sethe joutuu tilille menneisyydestään ja Paul D joutuu toteamaan, ettei sydämen tilalle ilmaantunut ruosteinen tupakkapurkki enää pystykään pitämään menneitä kauhuja aisoissa. Ei ole syytä odottaa mitään hyvää tulevalta, mutta tässä tarinassa rakkauden kaipuu saa kuolleetkin palaamaan ja liikaa kärsineet ihmiset pysähtymään vielä kerran läheisyyteen. Niinpä tarinassa on lohtua, alahampaat rikkovien kuolainten, raiskausten, ruoskimisten ja nöyryytysten ohella. Kultaisessa Kodissakin arvostus on valkoisen isännän myöntämää. Vapaus tulee siitä, kun saa rakastaa mitä haluaa.


Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Tammi, 2004)