tiistai 12. joulukuuta 2017

Podcastien TOP-lista

Tämä "joulukalenteri" täyttyy näemmä listoista. Ehkä vuodenvaihteen lähestyminen saa aikaan tarpeen katsoa missä mennään ja minne ollaan menossa. Seuraavassa listaan lempipodcastejani. Olen löytänyt podcastit vasta tämän vuoden puolella, joten aika suppealla otannalla mennään vielä. Nämä 11 tapausta ovat kuitenkin tutustumisen arvoisia.

1. Comedian's Comedian

Olen aivan hurahtanut tähän podcastiin. Haastattelija, koomikko Stuart Goldsmith, onnistuu luomaan luottamuksellisen jutustelu-ilmapiirin, jossa voidaan puida niin luovaa työtä kuin mielenterveysongelmiakin. Ilo kuunnella silloinkin, kun ei ole koskaan kuullutkaan haastateltavasta. Noin viikon radiossa oli jotakin samaa innostunutta ja luottamuksellista. Sen listaisin, jos se ei olisi loppunut. Jaksot löytyvät kyllä edelleen Areenassa! Comedian's Comedianin uusimmat jaksot löytyvät sen sijaan täältä.

2. Politbyroo

Politbyroo on perjantain piriste. Byroon kolme keskustelijaa käyvät läpi viikon puheenaiheita Paavo Väyrysestä Pohjois-Koreaan. He eivät välttele eri mieltä olemista, vaikka keskustelu tapaakin ystävällishenkisenä pysyä. On aina mukava kuunnella asiastaan innostuneita ihmisiä jutustelemassa (tahi väittelemässä ja räyhäämässä). Korpinen, Parpala ja Töyrylä. Mainiota. Löytyy ainakin Soundcloudista.

3. No Such Thing As A Fish

Visailuohjelma QI:n taustajoukkojen tekele. QI on Stephen Fryn aiemmin luotsaama ohjelma, jossa kisataan kaiken maailman knoppitiedosta. Faktoja keräävät tyypit vuodattavat ylijäämämateriaalin tähän podcastiin. Jokainen kertoo vuorollaan faktan, josta sitten yhdessä murjaillaan. Ainakin iTunesissa tai täällä.

4. Sivumennen

Olen myöhäisherännäinen tämän podin suhteen ja muistan hieman vieroksuneeni sitä ensin huonohkon äänenlaadun takia. Viime jaksoissa en moista ongelmaa ole enää huomannut eikä Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen ohjelmasta olekaan sitten muuta kuin hyvää sanottavaa. Kiinnostavaa, asiantuntevaa, innostavaa.

5. Guardian Books

Laatulehdeltä laatupodcast. Erityisesti mieleen on jäänyt George Saundersin haastattelu. Löytyy monesta palvelusta!

6. Mellan raderna

Jeanette Öhmanin ja Karin Jihden keskustelua lukemiseen liittyen. Täytyy myöntää, että ajoittain ruotsin taito pettää. Kyse on kuitenkin yleensä tutusta asiasta ja hauskaa keskustelua on mukava seurata jo kielitaidon preppauksen merkeissä. Sivumennenin ja Mellan radernan #metoo-painotteiset jaksot (edellisen uusin ja jälkimmäisen kohdalla jakso nimeltä Arya Stark-listan) oli hauskaa kuunnella peräkkäin.

7. Dork Forest

Dork Forest on koomikko Jackie Kashianin luotsaama haastattelupod. Jokaisessa jaksossa on vieras intoilemassa tälle tärkeästä asiasta, vaikkapa Smashing Pumpkinsista tai ristipistotöistä. Yllättävän mielenkiintoinen oli myös teemapuistoista innostunut tyyppi. Ja onko mitään parempaa kuin silmät innosta kiiluen tärkeistä aiheista puhuvat ihmiset (kts. edellä Politbyroo).

8. Richard Herring's Leicester Square Theatre Podcast

Minä tosiaan pidän brittiläisestä stand upista ja sikäli innostun myös tämän podin pitäjästä ja vieraista. Moni asia toistuu jaksosta toiseen ja kohta huomaa jo odottavansa, minkä unohdetun meriitin hän on tällä kertaa vieraastaan kaivanut esiin tai josko jo kohta tulisi käyttöön uusia hätävarakysymyksiä. Ne ovat kokoelma varmasti kaikkien aikojen huonoimpia haastattelukysymyksiä. Erittäin hauska haastattelupod, jonkinasteinen viehtymys alapäähuumoriin täytynee tosin olla.

9. POLITICO's Nerdcast

Tämä nörttilähetys keskittyy Yhdysvaltain politiikkaan. Asiantunteva, ajankohtainen keskustelu toimii myös yleissivistyksenä, sillä itselleni jenkkipolitiikan maailma on aika tuntematon.

10. Song Exploder

Mainion silloin, kun kappale on tuttu. Artisti leikkelee tekeleensä pieniin osiin ja kertoo miten kappale syntyi. Ainakin Soundcloudista löytyy tämä.

+ uusi tuttavuus eli Marc Maronin WTF. Vielä yksi koomikon vetämä haastattelupod, jossa on vieraina esimerkiksi näyttelijöitä ja muusikoita. Toissajaksossa James Franco. Löytyy ainakin Spotifysta.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow



Teoksen inspiraationa on yksi taru vanhasta walesilaisesta Mabinogion-kokoelmasta. Kokoelma on peräisin keskiajalta ja kirjoitettu alun perin kymrin kielellä. Se kokoaa yhteen aiemmin vain suullisena esitettyjä tarinoita. Tarinat ovat osittain samoja, joita esimerkiksi kuningas Arthurista on kerrottu muissa lähteissä. Onkin epäselvää, kenen tarinat ovat alkuperäisiä. Joka tapauksessa kokoelma on tärkeä dokumentti walesilaisesta suullisesta tarinaperinteestä. Walesilaiskustantaja Seren on pyytänyt nykykirjailijoita muokkaamaan Mabinogionin tarinoita uuteen uskoon. Yksi näistä teoksista - Bird, Blood, Snow - ottaa käsittelyyn legendan Peredurista, Arthurin ihailijasta, joka päätyy matkoillaan kylvämään ympärilleen väkivaltaa. On arveltu, että Peredur olisi version Chrétien de Troyesin Percivalista. Jones tuntuu kallistuvan samalle kannalle, sillä jälkisanoissa hän kirjoittaa Peredurin tarinan tuntuvan keskeneräiseltä. Se on kuin kokoelma muodissa olevia teemoja ja käänteitä. Saman keskeneräisyyden tunnun Jones on jättänyt omaan versioonsa. Kirjassa on monia kertojia, poliisin tapauskertomuksia, sairaskertomuksia ja lehtijuttuja. Lukija tehköön omat päätelmänsä.

Nyky-Peredur on nuori poika rikkinäisestä perheestä. Hänen isänsä onneton nimi Ap Efrog kääntyy muiden lasten suussa haukkumanimeksi ape frog (apinasammakko). Poika huikkaa yksitoistavuotiaana (mikäpä muu luku voisi tulla kyseeseen kun ollaan tarustossa) heipat äidilleen ja kuulee väärin tämän neuvot. Niiden perusteella hän lähtee etsimään Arthuria, hyvin tietoisena vanhoista taruista. Niinpä hän ei ylläty, kun matkalle sattuu ruokaa tarjoava kaunis tyttö tai ensimmäinen pahantekijä, jonka silmään Peredur taruja noudattaen tuikkaa kepin. Tästä alkaa verinen matka, Arthurin etsintä, jossa Peredur mielessään oikeuttaa kammottavia tekoja omaan tarinaansa sopivina.

Bird, Blood, Snow on tarina hulluudesta ja onnettomasta lapsuudesta. Se on myös tarina väkivallasta ja tarinoiden voimasta. Vanhat tarut ovat usein äärimmäisen väkivaltaisia. On kiinnostavaa lukea tuollaisesta väkivallasta, kun se on siirretty nykykontekstiin ja vaikuttaa sen vuoksi täysin ylimitoitetulta ja väärältä ja mielenvikaiselta. Cynan Jonesin tapa kirjoittaa sopii erinomaisesti ohjaamaan lukijan huomiota yksityiskohtiin, jotka tekevät tarinasta satuttavan, jotka saavat väkivallan tuntumaan. Samaan aikaan, kun lukija säälii Peredur-poikaa, kammoaa hän tämän väkivaltaisuutta. Vaikka Jones kirjoittaa erittäin graafisesti väkivallasta, ei hän kuitenkaan mässäile sillä. Kaikki tarinan vivahteet ovat vain olemassa samaan aikaan, oli sitten kyse silmään tuikatusta kepistä tai saman kohtauksen kokon ympärillä naukkailevien lasten keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä. Jones osaa poimia juuri ne asiat, jotka saavat lukijan ymmärtämään kohtausten monia vivahteita.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kirjan kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow (Seren Books, 2012)

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

TBR 2018



Kirjahyllyt ovat viime aikoina täyttyneet sellaista vauhtia, että on vihdoin aika koota ensimmäinen TBR-lista. TBR tulee siis sanoista "to be read". Suurin osa näistä kirjoista on lämmitellyt hyllyä vasta pari vuotta. Olisi kuitenkin hyvä ottaa tavaksi myös lukea ostetut kirjat...  Jos saan näistä vaikkapa kolme luettua, olen todella tyytyväinen. Erityisen mukava olisi saada joku noista tiiliskivimäisistä paperikokoelmista luetuksi.



Listalta löytyvät seuraavat kirjat:

1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
2. Orhan Pamuk: Lumi
3. Patrick Ness: The Rest of Us Just Live Here
4. AS Byatt: Riivaus
5. Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
6. Osuma Dazai: Ei enää ihminen
7. Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret
8. Jules Verne: Pariisi 1900-luvulla
9. Salman Rushdie: Firenzen lumoojatar

10. Iain Banks: Siirtymä

lauantai 9. joulukuuta 2017

Marraskuun runoja

Luin marraskuussa kahta runokirjaa limittäin. Ne kuuluvat suomalaiselle grand old ladylle Sirkka Turkalle sekä walesilaiselle, kansallisrunoilijaksikin nimetylle, Gillian Clarkelle. Vaan kovin olivat erilaisia nämä kokoelmat.



Clarken kokoelman teemana on vesi kun taas Turkka kirjoittaa kuolemasta, luopumisesta, rakkaista elämistä. Clarke kirjoittaa jollakin tavalla steriililtä tuntuvaa tekstiä. Sellaista runokieltä se tuntuu olevan. Siinä tunteet ovat niitä mitä runo sanailee, eikä runo siis tunnu niinkään kertovan tunteista. Kaunista tekstiä toki ja paikoin purevaakin. Turkan runojen verisen luopumisen rinnalla ne eivät kuitenkaan tuntuneet juuri miltään. Clarken luonto on kaunista ja enintään surullisin tavoin tunteita peilaavaa. Turkan luonto on kipua ja rakkautta, joka tuntuu luopumisen tuskana. Sen kauneus ei ole visuaalista vaan kahden elävän yhteyttä. Kun Clarke ylistää kymriä, oodailee Turkka sairaiden ja kuolleiden sydänverellä. Yhdistelmä oli siis harvinaisen huono ja Clarke varmasti ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Molempien kohdalla kyseessä oli ensimmäinen tutustuminen. Turkkaan tulen varmasti palaamaan pikaisesti, kun taas Clarke saa jäädä odottelemaan toisenlaista aikaa.

Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (Tammi, 2004)
Gillian Clarke: A Recipe for Water (Carcanet, 2009)

perjantai 8. joulukuuta 2017

Elokuvat TOP 30 osa 1

Olin joskus elokuvanrakastaja ja tuosta ajasta todistavat edelleen kellaria kansoittavat DVD-laatikot. Sitten olin vuosia ilman televisiota ja DVD-soitinta ja viimeistään streaming-palveluiden myötä sarjat tuntuivat syrjäyttäneen elokuvat pysyvästi. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin palaillut elokuvien pariin ja alkanut manailla streaming-palveluiden huonoa elokuvatarjontaa. Olen haikaillut pääsystä takaisin omien kokoelmieni pariin ja ehkä siksi innostuin rustaamaan ylös vanhoja suosikkeja. Uusia suosikkeja ei tietysti ole päässyt juuri ilmaantumaan. Sain aikaiseksi 30 elokuvan listan. Näistä elokuvista olen nähnyt melkein jokaisen vähintään kahdesti. Joissakin minua puhuttelee tarina, joissakin kuvaus tai rytmi tai jokin henkilöhahmo. Parhaat elokuvat tarjoavat eri asioita eri katselukerroilla ja toisaalta monesta vanhasta suosikista aika on ajanut ohi. Julkaisen listan kolmessa osassa, tässä niistä ensimmäinen.

30. Inception

Inception on varma viihdyttäjä. Elokuva tarjoaa ainakin näennäisen syvällistä pohdiskelua siitä kuinka ihmismieli toimii. Leonardo DiCaprio esittää rikollista, joka hankkii maksusta tietoja tunkeutumalla ihmisten uniin. Hän saa mahdollisuuden pyyhkiä pois rikosrekisterinsä ja palata perheensä luo – mutta keikka ei olekaan ihan tavanomainen. Tiimin (muun muassa Ellen Page ja Joseph Gordon-Levitt) tehtävänä on istuttaa ajatus unten kautta. Mutta kuka onkaan nainen, joka tiimin rakentamissa unissa ilmestyy tehtävää sabotoimaan? Viihdyttävää toimintaa ja mainioita näyttelijöitä.



29. Holy Smoke!

Ruth (Kate Winslet) lähtee Intiaan ja löytää Rakkauden. Hänen perheensä ei kuitenkaan pysty tätä hyväksymään ja kutsuu avukseen kulttien uhreihin perehtyneen aivopesijän PJ Watersin (Harvey Keitel). Seuraa äijän ja nuoren naisen tahtojen taistelu, joka sekoittaa vähintäänkin machon Watersin identiteetin. Jane Campionin ohjaama elokuva on kiinnostava myös kuvatessaan australialaista peräkylää, josta Ruth on kotoisin sekä hänen sukulaisiaan. Ja Pam Grier tekee pienen sivuosan! Ainoa miinus tulee siitä, että elokuva on toisinaan turhan alleviivaavasti trailerin mainostama "battle of the sexes".

28. Henkien talo

Tämä on teinivuosien suosikki. Isabel Allenden romaanin filmatisoinnissa kerrotaan sukutarina. Rikastumisen myötä kovaksi muuttuva Esteban, ennaltanäkemisen lahjan omaava Clara, heidän tyttärensä Blanca ja hänen rakastettunsa Pedro saavat tuta diktatuurin nousun Chilessä. Menneisyyden virheet eivät jätä Estebania rauhaan, vaan ne muokkaavat vielä hänen lastensa elämää. Rakastan kirjaa, rakastan elokuvaa. Näyttelijäkaartissa on Jeremy Ironsia, Meryl Streepiä sun muita. Viime katsomalla särähti kuitenkin tämän nykykatsojan silmään se, että lähes kaikki näyttelijät olivat yhdysvaltalaisia ja kieli englanti.

27. La Haine

Mathieu Kassovitzin elokuva on vihainen kuvaus systeemin pettämistä nuorista. He purkavat pahaa oloaan Pariisin lähiöissä mellakoiden jälkiselvittelyiden keskellä. Viha on vuodelta 1995. Se tarjoaa yhden näkökulman lähiönuoren näköalattomuuteen. Ja on tietysti hieno kiivasrytminen elokuva.

26. Divines

Tämä listan kuopus vahvistaa säännön, sillä olen nähnyt elokuvan vain kerran. Tuotanto on Netflixin ja ovat ottaneet tässä jonkinlaisen riskin rahoittamalla esikoisohjaaja Houda Benyaminan teoksen tuntemattomilla näyttelijöillä. Ja sepä on todella kannattanut. Kahden nuoren lähiössä asuvan tytön elämää seurataan heidän rikastumishaaveensa kautta. Ja mikäpä olisi nopeampi tie rikastumiseen kuin huumeiden myyminen? Elokuvan rytmi on lähes täydellinen ja näyttelijät onnistuvat yksinkertaisesti loistavasti. Elokuva löytyy Netflixistä.



25. Seitsemän

Klassikko. Näin tämän vähän liian nuorena, joten luonnollisesti se teki syvän vaikutuksen. Värimaailman edesauttama synkkä tunnelma ja etsivien keskinäinen suhde on elokuvan suola. Tämän kai kaikki ovatkin jo nähneet, joten tiedätte kyllä.

24. Leon

Suloisen kauhea elokuva hieman yksinkertaisen oloisen palkkatappajan ja hänen vastentahtoisesti pelastamansa tytön ystävyydestä. Elokuvassa on niin väkivaltaa kuin huonekasvin hoivausta.

23. Waltz with Bashir

Ari Folmanin elokuva on dokumentti epävarmoista muistikuvista. Siinä haastatellaan vuoden 1982 Libanonin sodan veteraaneja, siis heitä jotka kokivat saman sodan kuin Ari Folman. Ohjaajan omat muistikuvat ovat hataria ja elokuva onkin kokoelma outoa tunnelmaa, outoja kuvia. Se välittää samalla pääasiat sodan kulusta ja sodan absurdiuden ja vaikutuksen sotilaiden mieleen. Elokuva on animaatio, mutta surrealistisuudesta huolimatta todentuntuinen.




22. Thelma & Louise

En oikeastaan ole katsonut tätä varmaankaan viiteentoista vuoteen. Oletan kuitenkin, että se toimisi edelleen, sillä elokuvan rytmi on muistaakseni onnistunut. Lisäksi mieleeni ei tulee onnistuneempaa loppua. Sellaista, joka saa samaan aikaan itkemään, nauramaan ja huutamaan ”Hah, siinä teille!”.

21. Pan’s Labyrinth


Fantasia yhdistyy sotaan myös tässä elokuvassa. Pikkutyttö yrittää toteuttaa keijun hänelle antamia ohjeita pelastaakseen pikkuveljensä ja päästäkseen pois kamalasta elämästä pahan isäpuolen luota. Sydäntäsärkevä elokuva siitä, miten voimaton niin lapsi kuin aikuinenkin voi olla väkivallan edessä.

torstai 7. joulukuuta 2017

Marraskuun nauruja

Tänä vuonna hoidin marraskuun pimeydestä aiheutuvaa apatiaa stand upilla. Erityisesti brittiläinen nauruterapia vetoaa, joten lähdin innolla katsomaan Daniel Slossin keikkaa Gloriaan. Paikan päällä kävi ilmi, ettei tämä ollut ensimmäinen Helsingin käynti. Jotenkin olen onnistunut ohittamaan aiemmat keikat. Kerrankin kaipaisin lisää mainostusta! Sloss ei ehkä kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta hän on kuitenkin taitava koomikko, joka nauratti kokonaisen tunnin. Esitys oli rakennettu Slossin oletetun sosiopatian ympärille ja paljon hän saikin aiheesta irti. Minä taas sain paljon irti koomikon skottiaksentista… Pidin myös tavasta, jolla hän otti yleisön osaksi esitystä eikä mennyt sieltä missä aita matalin on. Eräässä haastattelussa Sloss sanoi pyrkivänsä kehittymään paitsi koomikkona, myös ihmisenä. Hänellä olikin esityksessään onnistunut ajankohtainen pätkä ahdistelusta. Alla klippi Conanista.

<iframe width="560" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/NwvlBAmoMmA" frameborder="0" allowfullscreen></iframe>

Slossin tavoin on minulta mennyt ohi myös Manalan englanninkielisen komedian illat. Nick Cody oli minulle tuntematon nimi, kunnes kuuntelin hänen haastattelunsa samasta podcastista, johon Slossin kohdalla viittasin. Australialainen on kiertänyt Eurooppaa pohjois-irlantilaisen Micky Bartlettin kanssa. Olen ollut siinä uskossa, ettei Suomessa juuri koskaan esiinny ulkomaisia koomikoita, mutta en ole tainnut seurata oikeita tiedotuskanavia. Tämäkin ilta oli hauska, joskin ehkä perinteisemmin aihein tai ainakin käsittelytavoin. Bartlett yhdisteli asioita yllättävästi ja oivaltavasti. Cody taas on rennon itseluottamuksen perikuva. Hän hauskuuttaa tarinoilla omasta elämästään. Eikä turvaudu liian usein tylsiin yleistyksiin esimerkiksi sukupuolen suhteen. Bottan kolmannen kerroksen tila on pieni ja se oli myös melko täynnä. Toimi mainiosti stand upille. Seuraavan illan päivämäärää en kuitenkaan löytänyt, toivottavasti ne vielä jatkuvat!

Marraskuuhun mahtui myös kolmas komediailta. Tällä kertaa vuorossa oli suomalainen stand up Kivistön Solmussa. Esiintyjiä oli todella paljon ja ilta jatkuikin tuntikausia. Viimeiseksi esiintyi yllättäen kuitenkin Ali Jahangiri, joten pitihän ilta loppuun asti katsoa. Arki-iltana kesto tuntui kuitenkin liian pitkältä. Esiintyjiin mahtui aloittelijoita ja varmaankin uuden materiaalin testaajia. Mukana oli esimerkiksi hurrikaanin vauhtia vitsistä toiseen edennyt suomenruotsalainen, heavy metal poweria kynttilän sammutukseen käyttänyt japanilainen ja mainio yhden virkkeen vitsejä laukonut illan järjestäjä (muistaakseni). Esiintyjien nimiä ei löytynyt netistä eikä niitä enää muista, pahoittelut tästä. Nautin kovasti illasta, vaikka kaikki esiintyjät eivät tasaisesti naurattaneetkaan. Oli kuitenkin ilo seurata epävarmempiakin esiintyjiä. On se vaan upeaa, että joku uskaltaa kiivetä sinne lavalle muita naurattamaan. Seuraava stand up -ilta on 13.12. Viimeksi Solmu oli aivan täynnä, joten kannattaa saapua hyvissä ajoin.


Tässä vielä linkki Comedian’s Comedianin nettisivuille. Kyseisestä podcastista löytyvät siis sekä Slossin että Codyn haastattelut (jaksot 152 ja 214). Kuunteleminen onnistuu ainakin iTunesin ja Spotifyn kautta. Mikäli komedian luominen, koomikon työ tai usein haastatteluissa esiin pulpahtavat mielenterveyteen liittyvät asiat kiinnostavat, tämä podcast on kuuntelemisen arvoinen. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: aiheuttaa riippuvuutta.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Maailmanperintökohteita Suomessa



Itsenäisyyspäivän kunniaksi esittelen kaksi maailmanperintökohdetta, joissa vierailin kesäisellä reissulla. Ennen tätä en ollut ajatellutkaan, että Suomesta tällaisia edes löytyisi. Hämärästi olen ehkä kuvitellut Astuvansalmen kalliomaalauksia listalle sopiviksi, mutta ei niitä siellä näy. Suurempia ja vanhempia kalliomaalauksia lienee riittämiin muualla. Etsiessämme nähtävää ajoreitin varrelta päädyimme kuitenkin kahteen hienoon kohteeseen.




Ensimmäiseen löysimme vinkin perusteella. Ystäväni suositteli luontopolkua, jonne ajelu veisi meidät sopivasti myös Raippaluodon sillan yli. Saaristo oli kaunista jo tien varrella ja kyseinen luontopolku tarjosi erityisen kauniin elämyksen. Merenkurkun saariston alueella maa kohoaa vuosittain ja tämä kohoaminen myös näkyy. Tästä johtuu sen asema maailmanperintöluettelossa. Saariston muoto muuttuu kohoamisen myötä jatkuvasti. Maan kohoaminen on myös synnyttänyt merestä nousevia maaseläkkeitä, jotka kesällä kiemurtelivat hohtavan värillisinä kauas merelle. Luontopolku oli vain neljä kilometriä pitkä, mutta siihen mahtui kuitenkin satumetsää, lehmälaidunta ja vanhoja kalastusaittoja. Reissuporukkamme toinen puoli suuntasi Vaasan sijaan samalle korkeudelle Ruotsin puolelle. Lähettelivät sieltä sitten kuvia Ruotsin puolen maailmanperintöosasta, Höga Kustenista.





Toisen maailmanperintökohteemme löysimme aivan sattumalta. Petäjäveden vanha kirkko on maailmanperintöluettelossa esimerkkinä pohjoisesta puuarkkitehtuurista. Kirkko on rakennettu 1763-1765. Se on joen varrella ja sitä ympäröi vanhaan tapaan hautausmaa kauniine kivineen ja rautaristeineen. Rakennuksessa on paljon alkuperäistä. Katossa on edelleen näkyvissä sen rakentajien jättämät merkinnät ja ulkokatto on upea. Myös saarnastuolin erikoiset hahmot jäivät mieleen. Vanha puurakennus tuoksui tietysti ihanalta ja hyvät naurut saatiin saarnastuolin näköisestä rakennelmasta, josta ilmeisesti aikanaan hutkittiin torkkumaan erehtyneitä kirkossakävijöitä. 





Lisätietoja Museoviraston sivuilta täältä.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Suomi(ko)100 -haastekoonti

Epäilinkin, että näin siinä käy. Ahnehdin haasteita alkuvuodesta ja nyt joudun toteamaan, että ne ovat jääneet puolitiehen. Lopulta kirjoitin vain yhden haastepostauksen Klassikkojen lumoissa -blogin hienoon haasteeseen. Se käsitteli saamelaisrunoutta ja löytyy täältä. Kirjoitin tekstin saamelaisten kansallispäiväksi. Saamelaisrunoutta olen muuten lukenut toiseenkin otteeseen. Kyseessä oli Inger-Mari Aikio-Arianaickin teos Maailmalta tähän.

Teemaan liittyen luin hiljattain Yleltä artikkelin saamelaisiin ja Saanan valaisuun liittyen. Jutussa kerrottiin mielestäni varsin selvästi ja kiihkottomasti mikä valoteoksessa voisi satuttaa saamelaisia. Kyse ei ole siitä, että saamelaiset haluaisivat yksinoikeuden Lapin luontoon. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että suomalaisuudella ei ole tällä hetkellä pelkkää etusijaa, vaan saamelaisuus katoaa siihen. Saana on suomalaisille tärkeä, suomalaisille pyhä. Miksi ei voitaisi sanoa ääneen, että Saana on pyhä nimenomaan saamelaisille vaikka se samalla onkin tärkeä myös monille suomalaisille mukaan lukien saamelaiset? Juttu löytyy täältä.

Tavallaan myös Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus käsitteli jossain määrin vaiennettua ryhmää eli naisia. Erityisen teemaan sopivan siitä tekee novellikokoelman monet naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevät tekstit. Tuota teosta käsittelevä postaus löytyy täältä. Vaiennetut, Suomea asuvat, ryhmät kävivät lukupinossa siis lopulta muutamaan otteeseen. Tämä aihe on yritettävä kuitenkin pitää siellä vielä aktiivisemmin. Kiitos kovasti Lukumadolle haasteesta ja kaikille oikein monisärmäistä ja muita ymmärtävää itsenäisyyspäivää!


Suomi tänään. Metsästä pilkistää Ponsse.



maanantai 4. joulukuuta 2017

Syksyn sarjakuvia



Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Alan Mooren liiga koostuu muista teoksista tutuista hahmoista. On Mina Murray Bram Stokerin Draculasta, Jules Vernen Kapteeni Nemo ja Robert Louis Stevensonin Jekyll ja Hyde. Yhdessä nämä ”sankarit” toimivat brittiläisen salaisen palvelun kanssa imperiumin etuja puolustaen. Kuvittelin pitäväni enemmän kuin pidinkään. Ehkä hahmoja oli niin paljon, etten vielä tässä ensimmäisessä osassa päässyt heistä oikein jyvälle. Kuten seuraavaksi esiteltävä albumi, olisi tämäkin varmasti herkullisempi lukukokemus, mikäli hahmot olisivat tuttuja alkuperäisistä teoksista. Ihan hauskaa kevyttä seikkailua, jota voisi ehkä kokeilla vielä seuraavien kahden osan verran.

Helmet-haasteessa sijoitan albumin kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Sarjakuvan pohjalta on tehty elokuva.

Alan Moore, Kevin O’Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga. Ensimmäinen kirja, 1898 (Egmont, 2013)

The Books of Magic

Kannessa skeittailee Harry Potterin ikäinen ja näköinen poika, mutta tekijä on Neil Gaiman? Hämmennys syvenee kun huomaan albumin olevan reilusti 90-luvun puolelta. Lopulta sarjakuvalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Potterin kanssa (paitsi ikä, näkö, lasit, taikuus ja pöllö). Tarina kertoo nuoresta Timothy Hunterista, josta voi tulla maailman paras velho. Hän saa kuitenkin valita, haluaako astua taikuuden maailmaan. Oppaat vievät Timothya menneeseen ja tulevaan ja riitelevät keskenään siitä kannattaako poikaa jättää henkiin. Tavataan monia DC:n hahmoja ja eniten albumista saakin varmasti irti, jos tuntee minua paremmin DC:n sarjakuvia. Kyllä Timothyn seurassa kuitenkin viihtyi ja itse pidän siitä, kuinka tässä (kuten Gaimanin Sandman-sarjassakin) piirtäjät ja sitä myötä tunnelmat vaihtuvat joka tarinassa.

Näkökulma vaihtelee Timothyn ja auttajien välillä, joten sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Neil Gaiman, John Bolton, Charles Vess, Paul Johnson, Roger Zelazny, Scott Hampton: The Books of Magic (DC Comics, 1993)

Harlequin Valentine

Mitä tapahtuu, kun rakkaudella leikittelevä harlekiini antaa sydämensä ihmiselle (konkreettisesti, oveen naulattuna)? Rakkaudenkipeän narrin tarina saa albumissa modernin käsittelyn. Missy saattaakin osoittautua harlekiinille liian sitkeäksi palaksi pureksia. Rakkauden ja pilailun ruumiillistuma on tällä kertaa liian tosissaan. Albumin kuvitus herätti mielleyhtymiä 80-lukuun ja New Yorkiin, joista kumpikaan ei erityisemmin vetoa. Kokonaisuudessaan tarina ja kuvat olivat kuitenkin hauska lukukokemus.

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 22. Kuvitettu kirja.


Neil Gaiman & John Bolton: Harlequin Valentine (Dark Horse Comics, 2001)

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Paul Beatty Hayn festareilla



Pääsin kuuntelemaan Paul Beattyn haastattelua kesäkuussa järjestetyillä Hayn kirjallisuusfestivaaleilla. Suuri teltta oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat kuunnella ensimmäistä Yhdysvaltalaista Man Booker –voittajaa. Nyt ymmärrän, miksi The Sellout sai kyseisen palkinnon, mutta tuolloin en vielä ollut lukenut kirjaa. Beatty oli kuitenkin kiinnostava tästä huolimatta. Kirjoitin haastattelusta muistiinpanot, mutten saa enää selvää suuresta osasta tekstiä… Tässä siis lyhyesti kaikki se, jonka vielä muistan tai kykenen lukemaan.

Haastattelija Preti Taneja kertoi alkuun omasta voimakkaasta reaktiostaan kirjaan ja siitä, ettei ollut ollenkaan ainoa, jota oli itkettänyt nimmarijonossa odotellessa. Hän sanoi huomanneensa, että kirjasta tuntuu löytyvän jokaiselle jokin oma kohta, joka puhuttelee erityisesti juuri häntä. Kirjassa rikotaan jatkuvasti rajoja ja osa niistä liittyy kieleen. Beatty ei tyydy yhteen kieleen ja rekisteriin vaan sekoittaa niitä ja ylittää niiden rajoja huoletta. Häntä ei niin vain kategorisoida.


Beatty paljastaa, että hänelle kirjoittaminen on vaikeaa. Runoilijataustainen kirjailija kirjoittaa vain sen, minkä haluaa sanoa. Hän kertoo myös, ettei hänelle asetettu juurikaan rajoja lapsuudessa. Selloutin luettuani mietin, että se taitaa näkyä jo aiemmin mainittuna rajojen ylittämisenä. Beatty sanoo olevansa nihilisti ja ajattelevansa, että jotakuinkin kaikki on syvältä (tai siis bullshit). Tämän tyyppinen heitto tuntuisi huomionhakuiselta aika monen muun suusta. Kuitenkin, kun tuolillaan lysyssä istuva kookas Beatty keskittää kaiken huomionsa haastattelijaan ja sanoo näin, häntä uskoo.



lauantai 2. joulukuuta 2017

Paul Beatty: The Sellout

The Sellout taitaa olla oman lukuvuoteni vaikuttavin kirja. Olen tavallisesti nopea lukija, mutta tätä kirjaa olisin nautiskellut pidempäänkin kuin sen kaksi kuukautta, jonka aikana sen luin. Aihe on yhtä raflaava kuin käsittelytapa. Heti alussa käy ilmi, että päähenkilö on tehnyt elämänsä ensimmäisen rikoksen (This may be hard to believe, coming from a black man, but I’ve never stolen anything.) ja on nyt korkeimmassa oikeudessa syytettynä orjan pidosta. Satiiriksi teosta kai voisi kutsua, mutta se on myös paljon enemmän.

Dickens on pieni värillisten asuttama paikka. Se on köyhä ja aktiivisesti unohdettu. Niin aktiivisesti, että se katoaa kirjaimellisesti kartalta. Dickensistä tulee mieleen True Detective-sarjan toinen tuotantokausi, jossa myös liikutaan LA:n laitamilla olevissa (esi?)kaupungeissa. Molemmissa ne ovat jonkinlaisia rinnakkaistodellisuuksia. Dickensistä välittävät vain asukkaat, mutta hepä käyvätkin Selloutin johdolla vastarintaan. Kaikenlaisten viritysten (esimerkiksi sisarkaupungin etsinnän) jälkeen paikassa palataan segregaation aikaan. Kyse ei tosin ole enää siitä, että asukkaat haluavat takaisin kartalle. He haluavat määräysvallan omaan paikkaansa ja kieltävät valkoisen oikeuden päättää sen asemasta.

Teksti on yksinkertaisesti älykästä. Beatty näyttää lukijalle yhdenlaisen rodullistetun todellisuuden. Hän ei ainoastaan kerro siitä, vaan osoittaa ja myös spekuloi sillä. Teos on sen verran poliittinen, että sitä lukee pikemminkin kommentaarina kuin tarinana. Vaikka kyllä entinen lapsitähti (nykyinen orja) Hominy, räväkkä bussikuski ja Selloutin rakastettu Marpessa sekä päähenkilön karmiva tutkijaisä kiinnostavia hahmoja ovatkin. Viimeksi mainittu on saanut poikansa pään uudelleenjärjesteltyä psykologisesti kokeilevilla kasvatusmetodeillaan. Ehkä juuri sen takia päähenkilö näkee oman yhteisönsä tilanteessa aivan uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia.

Dickens on outojen tyyppien ja tapojen kokoelma ja tarjoaa sellaisena mahdollisuuden erikoiseen tarinaan. Päähenkilö kulkee paikallisten intellektuellien kokoukseen hevosella, lapset huvittelevat katsomalla ikivanhoja rasistisia lastenohjelmia ja Selloutin viljelmillä kasvavat neliön muotoiset vesimelonit. Teksti on täynnä merkityksiä ja varmasti niistä iso osa meni minulta ohi. Kieli monipuolista ja sikäli haastavaa, mutta itselleni osoittautuivat vielä haastavammiksi viittaukset paikalliseen yhteiskuntaan ja tapoihin ja kaikkein oletettavasti tuntemiin ohjelmiin ja yhteiskunnan rakenteisiin. Silloin tällöin olin siis aika pihalla, mutta kokonaisuudesta nauttimista se ei haitannut ollenkaan. Teos kestäisi varmasti toisenkin lukemisen. Toivottavasti kirja käännetään jossakin vaiheessa suomeksi. Onnistunut suomennos, sellainen ajattelun vivahteikkuuden ja kulttuuriset viitteet säilyttävä, olisikin melkoinen mahtisuoritus kääntäjältä.


The Sellout saa nauramaan ääneen, tuhahtelemaan, vähän kauhistelemaankin. Sen huumori on lakonista, muttei synkkää. On selviä piikkejä, kuten latinan käyttö siellä täällä – huomautuksena akateemisuuden oletetulle valkoisuudelle (tai värillisyyden oletetulle sivistymättömyydelle). Toisaalta huumori syntyy myös tarinan rakenteissa, siinä, kuinka tarinan (anti?)sankari on niin uhri kuin tekijä, arvostettava ja halveksittava. Koko ajan tarinassa kulkee mukana myös raivo, mutta se purkautuu huumorin kautta rakentavaksi. Maailmassa, jossa segregaatio on edelleen vallitseva yhteiskuntarakenne, voi parhaat tulokset saavuttaa tekemällä siitä näkyvää. Kirja kysyy vakuuttavasti mitä hyötyä syrjinnän kieltämisestä on, kun se on edelleen arkipäivää.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Paul Beatty: The Sellout (Oneworld, 2016)

perjantai 1. joulukuuta 2017

Eeva Meltio: Pedot

Meltion esikoisalbumi Pedot on lohdullisella tavalla karua luettavaa. Sen tarinoissa ihminen paljastuu kyvyttömäksi kohtaamaan elämää sen enempää toisessa ihmisessä kuin eläimessäkään. Ihminen on eläimelle eläin. Ihminen on eläin eikä tunne-elämältään välttämättä sen kehittyneempi kuin ampumansa jänis. Harmaassa (mielen)maisemassa korostuu kuitenkin se yhteinen, joka kaikilla luontokappaleilla on. Elämä on hauras ja kovin usein jonkun toisen käsissä.

Meltio piirtää pyöreästi, yksinkertaisesti mutta ilmeikkäästi. Tarinoissa on spekulatiivisia elementtejä, jotka kuitenkin vain korostavat tarinoiden kipukohtia. Mikä on ihmisen ja eläimen ero? Mitä arvoa on toisten luontokappaleiden kohtelemisella hyvin jos lopulta päädytään kuitenkin tappamaan ne? Alakuloiset, pieniin ja ohimeneviin tilanteisiin kiteytyvät, tarinat johdattavat suuriin kysymyksiin. Jotakin lohdullista on kuitenkin siinä, kuinka arvaamattomia tarinoiden hahmot ovat. Niin ihmiset kuin eläimet suojelevat omaa elämäänsä. Sitä samaa arvokasta elämää, joka kaikissa niissä on. Vaikuttava ja kaunis on tämä sarjakuva-albumi, niin piirrosjäljeltään kuin tarinoiltaan.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.



Olen ollut blogiblokissa koko syksyn. Lukeminen on ollut hyvin hidasta nautiskelua ja samalla lukemiseen käytetty aikakin on ollut vähäistä. Kyseessä on ehkä myös blogin kaksivuotiskriisi, sillä olen viime aikoina kyseenalaistanut kirjoittamisen mielekkyyttä. Haluan tehdä kirjoittamisesta taas hauskaa, joten joulukalenterihengessä aion syöttää jonkinlaisen tekstin ulos joka päivä aattoon asti kokeillen mikä tuntuu hyvältä. Suurin osa kirjoituksista on vuoden ylös kirjaamiseen liittyviä luonnosten viimeistelyjä, mutta kokeilen myös aiheita kirjojen ja luonnossa liikkumisen ulkopuolelta. Tämä ensimmäinen kirjoitus liittyy kuitenkin vielä loppukesän lukumaratoniin.


Eeva Meltio: Pedot (Asema, 2015)

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Linda Boström-Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Tervetuloa Amerikkaan kertoo nuoresta Ellenistä, joka ei puhu. Hiljaisuus on hänen ratkaisunsa kipeässä tilanteessa. Mielenterveysongelmista kärsivän isän kuolema aiheuttaa syyllisyyttä ja äiti vain teeskentelee, että kaikki on oikeastaan hyvin. Isän kuolema ei kuitenkaan ole perheen ainoa ongelma, vaan vyyhti avautuu Ellenin pohtiessa oman puhumattomuutensa syitä. Tyttö ei kuitenkaan itsekään aivan ymmärrä mistä on kyse eikä tarina myöskään paljasta kaikkia yksityiskohtia. Teos on oikeastaan hiljainen katsaus perheeseen, joiden jäsenten välit ovat kertakaikkisen pielessä.

Sanottakoon vielä, että perhetragediat vetoavat minuun yleensä kovastikin. Perheen tavoin läheisten ihmisten välillä on usein sellaista syvyyttä, että pienetkin asiat saattavat kasvaa suuriksi yhdistyessään menneisiin. Suuret asiat taas yhdistyvät lukuisiin pieniin arkipäiväisyyksiin. Perheläheisten suhteista ei puutu sävyjä ja ulottuvuuksia. 
Tämä lyhyt romaani olisi siis voinut olla täysosuma. Se ei vain koskettanut.

Pidin kovasti muutamista tarkkanäköisistä arkikuvauksista, mutta valoisuusväitteen yhdistäminen Ellenin pimeyteen ei koskettanut. Oli kuitenkin alusta asti selvää, että pimeässä harhaillaan. Oikeastaan tuntui siltä, että tarina loppui siihen, mistä sen olisi pitänyt alkaa. Että vasta lopussa päästiin asiaan. Koska kirjaa on kovasti kehuttu, jäi oma lukukokemukseni häiritsemään. Koetin palata tarinaan, mutta ei se siitä kiinnostavammaksi muuttunut. Ehkäpä tartun tähän myöhemmin uudelleen, josko sen hienous silloin avautuisi. On muuten vaikea olla lisäämättä huutomerkkiä kirjan nimen perään!

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.


Teosta ovat pikaisen etsinnän perusteella ymmärtäneet paremmin ainakin Tuijata, Tekstiluolan Tuomas ja Lukuisan Laura.

Linda Boström-Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Like, 2017)

perjantai 13. lokakuuta 2017

Takeshi Kaiko: Kesän pimeys




Tässä romaanissa kesä on raskas. Kaksi japanilaista tapaavat Euroopassa selvitäkseen siitä yhdessä. Heidän välillään on vanha romanssi, johon he yrittävät tarttua kiinni. Kuitenkin on luettava koko kirja, jotta pääsee kiinni sen ytimeen. Ensin on pysyteltävä sivu toisensa perään syömisen, juomisen ja seksin kuvauksissa. On hyväksyttävä päähenkilöiden masennus ja kyvyttömyys muuhun kuin täyttämään elämänsä aistinautinnoilla. He hukuttavat sisäisen tyhjyytensä alkoholiin, ruokaan ja seksiin. Molemmat ovat jumissa itsessään. Nainen saa väitöskirjansa valmiiksi, mutta mikään ei muutu. Mies makaa sohvalla ja lihoo, eikä mikään todellakaan muutu.

Teoksen on kääntänyt suoraan japanista Kai Nieminen. Luin kääntäjän esipuheen kirjan liepeestä ennen aloittamista. Se olikin hyvä, sillä sen perusteella saatoin luottaa siihen, että tarina vähitellen aukeaa. Kun niin lopulta kävi, oli kokemus palkitseva. Alkuun sen sijaan tuntui siltä, ettei kaikesta naimisesta ja syömisestä oikein saanut mitään irti. Lopulta koen kuitenkin lukeneeni hienon kertomuksen siitä, kuinka vaikea on täyttää sisällä aukeavaa tyhjyyttä. Kuinka vaikeaa eksyneen ja haavoittuneen ihmisen on pitää itseään kasassa ja kuinka joskus kauneinkin kesä voi olla pelkkää pimeää. Aluksi on kuitenkin vaikea nähdä oletetun romanssin ohi tarinan varsinaiseen teemaan. Päähenkilöiden oma pimeys avautuu vain osittain, eikä sitä pimeyttä olekaan tarpeellista ryhtyä yksityiskohtaisesti analysoimaan. Tärkeämpää on sen kuvaus, kuinka vähän kontrollia omaan itseen meillä toisinaan on. Ja kuinka vaikeaa on koskettaa toista ihmistä, silloinkin kun on häntä fyysisesti lähellä.


Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Kirjassa myös kalastetaan ja tehdään innolla perhoja.

Takeshi Kaiko: Kesän pimeys (Tammi, 1977)

lauantai 7. lokakuuta 2017

Syyskuun runot



Syyskuu osoittautui blogiblokin ajaksi. Ei syntynyt tekstin tekstiä, eikä juuri tullut luettuakaan. Runohaaste on osaltani sujunut yhtä lailla hitaasti. Syyskuuhun sisältyi kuitenkin peräti kaksi runokokoelmaa. Anja Erämajaan ihastuin kuunneltuani hänen teoksensa Kuuluuko tämä teille BookBeatiltä. Ilpo Tiihonen puolestaan oli uusi tuttavuus.

Erämaja kirjoittaa proosamuotoista runoa. Suurin osa näistä tuntui olevan noin puolen sivun mittaisia kertomuksia enemmän tai vähemmän absurdein maustein. Tiihosen runot ovat siinä vierellä mainio kontrasti. Hän leikittelee kielellä enemmän, käyttää mittaa, rikkoo mittaa, soinnuttaa. Erämajan runot tuntuvat olevan temaattisesti lähempänä toisiaan, mutta Tiihoseltakin löytyy jokunen punertava lanka.

Erämajan itse lukema äänikirja teki sen verran vahvan vaikutuksen, että näitäkin runoja lukiessa kuulen hänen alakuloisen pompöösin äänensä. Ja se on riemastuttavaa se! Runoissa ollaan ihan tavallisissa paikoissa; asunnoissa, työpaikoilla, kursseilla. Tavallisuus kuitenkin venyy ja kasvaa absurdeihin mittoihin ja kattilasta kaikkialle leviävät herneet osoittelevat parisuhteen kipupisteitä. Lukiessa hymyilyttää ja ilahduttaa. Samalla niissä on kuitenkin ulkopuolisuutta, jonka alla piilee elämän outous ja raskaus.

Kokoelmista löytyy yllättävä lauluyhteys. Laulamisen fyysisyys ja vaikeasti sanoitettava henkisyys on läsnä monessa Erämajan runossa ja ilahduttaa ilmaantuessaan myös Tiihosen kokoelmaan. Jälkimmäinen runoilee muuten vaikeammin tavoitettavilla kieli- ja mielikuvilla. Ne hämmentävät väliin, eivät aivan ryhdy puhuttelemaan. Kielen käyttö on kuitenkin niin taitavaa, että runoja lukee jo sen vuoksi mielellään. Jonkinlainen surullisuus, ehkä kuoleman häämöttely, on runojen päällimmäinen tunnelma. Sen puhkaisee monessa runossa kehon lämpö. Erityisesti mieleen jää oodi pyllylle ja toisaalta runo, joka yrittää kuvailla runoa. Ja sopivasti Tiihonen runoilee myös syyskuusta ja kultaisen rypsin kohtalosta syksyn saapuessa.

Mitä sanotte syyskuun yössä, kun sammuu
maailman tuike,
ja aine tungetaan pimeään myllyyn

Tiihonen, Rypsi

Niinpä. Pelargonia sentään vielä kukkii.

Anja Erämaja: Laulajan paperit (WSOY, 2005)
Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (WSOY, 2009)

torstai 31. elokuuta 2017

Etelä-Konnevedellä luonnon päivän aattona


Kun edellisen kerran vierailimme Etelä-Konnevedellä, alue oli juuri muuttunut kansallispuistoksi. Kiipesimme silloinkin Kalajanvuorelle, mutta paljon huonompaa reittiä. Se oli kavutessa jyrkempi ja laskeutuminenkin oli työlästä. Nyt polku kulkee järkevämpää reittiä ja ylös pääsee helpommin. Polku seurailee rinnettä loivasti eikä alas tullessakaan tarvitse juuri varoa. Viimeksi polku oli myös vaikea löytää, mutta nyt pysyimme merkityllä polulla helposti. Polkuja oli parannettu ja nousua helpottamaan oli ilmaantunut köysikaide.




Kalajanvuori tarjoaa jylhät maisemat yli havumetsien ja järvien. Yhdeltä sivulta se laskee todella jyrkästi kirkasvetiseen pieneen lampeen. Maisemien lisäksi reitillä pääsee ihastelemaan vanhoja haapoja. Metsä on muutenkin kaunista, paikoin satumaista sammalpeitteineen ja sananjalkoineen. Kalajanvuoren reitti on pituudeltaan 4,6 kilometriä. Se koostuu kuitenkin lähinnä noususta ja laskusta, joten aikaa kiertämiseen kannattaa varata reilusti. Seuraavalla vierailukerralla olisi mukavaa myös testata 14 kilometriä pitkää Kolmen vuoren reittiä.





Monessa kansallispuistossa järjestettiin Suomen luonnon päivänä kuoroesityksiä. Meidän pyörähdyksemme sattui kovin suomalaisesti jo aattopäivään, joten kuoro meni sivu suun. Aatto oli kuitenkin säältään suotuisampi. Sateinen sää ei tosin Jalkaisin-blogin kirjoituksen perusteella ollut lauantainakaan pelottanut luonnonkävijöitä ainakaan Pyhä-Häkissä. Melko kansallishenkisten näkymiensä puolesta Etelä-Konnevesi oli kyllä hyvä valinta luonnon päivän aattoon. Radiossa palatessa soinut Täällä Pohjantähden alla aiheutti jo melkein kansallisromanttisen ähkyn.



perjantai 25. elokuuta 2017

Anu Kaaja: Leda



Leda kertoo antiikin myyttisen tarinan raiskauksesta. Ledan tilalla on nuori ja viaton Adèle. Zeuksen tarinassa korvaa Monsieur de Signe tai ehkä sittenkin kaunis markiisitar, joka houkuttelee Adèlen turmioon. Tapahtumapaikka vaikuttaisi olevan 1700-luvun lopun ranskalainen maaseutu. Aatelisto saa vielä keskittyä omiin ihanteisiinsa ja monimutkaisiin ihmissuhteisiin, vaikka vallankumouksen lähestyessä palvelijatarkin uskaltaa olla röyhkeä.

Kuten Kaajan novellikokoelmassa Muodonmuuttoilmoitus, on kerronta visuaalista. Se korostaa kaiken aistillisuutta puutarhasta kirsikan syöntiin. Samalla lika ja rumuus ovat kuitenkin läsnä. Lutikat nostattavat punaisia täpliä neidon selkään ja palvelijatar kaataa kuollessaan yöastian pitkin lattiaa. Tarinan edetessä tuntuukin siltä, että paha ja kurjuus ja rumuus pidetään vain vaivoin pinnan alla. Tässä maailmassa raiskaus on kaunis myyttinen kertomus, vaikka todellisuus pyrkii itsepintaisesti tekstiin mukaan.

Kaajan kirjoitustyylissä on jotakin etäännyttävää. Mielestäni se palvelee kuitenkin hyvin sitä pohjavireenä olevaa raivoa, joka pyrkii esiin kaiken sen päälle kasatun passiivisuuden ja epätoivoisen asiaintilaan alistumisen alta. Tässä tarinassa myytti paljastuu, se otetaan käyttöön Ledan toimesta ja raivo saa ainakin jonkinlaisen kanavan kulkea. Oikein oivaltava on tämä myytin uudelleenkirjoitus.


Helmet-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Anu Kaaja: Leda (Teos, 2017)

tiistai 22. elokuuta 2017

Worldcon75 Helsingissä



Science fiction ja fantasia ovat minulle tärkeitä genrejä. Erityisesti fantasia herätti aikanaan lukemiseen aivan uuden innon ja antoi suunnan lukuharrastukselle lapsuuden jälkeen. Monen vuoden tauon jälkeen spekulatiivinen fiktio on taas ilmaantunut kirjapinoihini ja nyt erityisesti scifikirjallisuus kiinnostaa enemmän kuin koskaan aiemmin. En koe olevani intohimoinen fanittajatyyppi, mutta intoilin kyllä riittämiin huomatessani, että Worldcon-tapahtuma on tulossa Suomeen. Vain muutamia kertoja Yhdysvaltojen ulkopuolella järjestetty tapahtuma oli laatuaan jo 75. Kun ohjelma julkaistiin, piti muutamia kertoja sitä tuijotella. Worldcon tarjosi käsittämättömän määrän ohjelmavaihtoehtoja.

Heti ensimmäisenä päivänä jouduin pitkälle mukavuusrajojeni ulkopuolelle osallistumalla Diana Wynne Jones –fanitapaamiseen. Oli hauskaa päästä näkemään kuinka erilaisia ihmisiä tapaamiseen saapui (ja kuinka kovin paljon meitä oli!) Ensimmäinen päivä oli muutenkin monimuotoisin ohjelman osalta. Pääsin seuraamaan George R.R. Martinin vierailua Tea and Jeopardy –podcastin liveversiossa, kuuntelemaan SFF runoutta Open Mic-tapahtumassa, kuuntelemaan paneelikeskustelua Twin Peaksistä ja vielä tutkija ja bloggari Minna Siikilän esitelmää nettikeskusteluja ja Hobitti-elokuvia koskevasta tutkimuksestaan. Eikä päivä loppunut vielä siihen. Sen kruunasi konsertti, jossa nörttikuorot Another Castle ja Riverside Castle yhdistivät voimansa.




Worldcon olisi tarjonnut monenlaista workshoppia, mutten ehtinyt ilmoittautumaan kumpaankaan itseäni kiinnostavaan tapahtumaan ajoissa. Oma ohjelmani koostui siis pääosin paneeleista ja luennoista. Niitä tosiaan riitti ja monta kiinnostavaa ohjelmaa joutui jättämään väliin. Ohjelmapaniikissa onnistuin myös välttämään jokaisen aasialaista scifiä käsittelevän luennon, vaikka olin niihin etukäteen ajatellut osallistua. Toisaalta paneelien taso vaihteli todella paljon eivätkä kaikki kiinnostavilta vaikuttaneet ohjelmat onnistuneet sitä olemaan. Pidin esimerkiksi paneelista, jossa pohdittiin Sandman-sarjakuvien suosiota ja toisesta, jossa esiteltiin arabialaista kirjallisuutta.

Varsinkin ensimmäinen päivä, keskiviikko, oli jonojen ja ihmisvirtojen painajaispäivä. Ohjelmaa oli sijoitettu liian pieniin huoneisiin. Osa kiinnostuneita jäi aina ulkopuolelle ja täysistä huoneista alkoi luentojen loppupuolella loppumaan happi. Ongelma korjaantui kuitenkin seuraavina päivinä, kun järjestäjät saivat suurempia huoneita käyttöön. Ja yleisö oppi olemaan ajoissa paikalla. Yllättäen tapahtuman kiinnostavin paneeli myös löytyi kun en mahtunut mieluisinta paneelikeskustelua seuraamaan. Django Wexler, Ada Palmer ja Jonathan Clemens saivat aikaan todella mielenkiintoisen keskustelun aiheesta Ideas Crossing the World: Japanese Adaptations of Western Fantasy. He kiinnittivät huomiota esimerkiksi siihen, että taloudellisen notkahduksen aiheuttama keskittyminen ”turvalliseen” eli myyvään animeen ja mangaan teki näistä genreistä hetkeksi tylsiä. Se osui yhteen sen kanssa, että kiinnostus genreihin laski (ja on taas nousussa notkahduksen jälkeen). Kiinnostavaa! Kuten myös se, kuinka erilaisella tavalla ideat kulkevat itään tai länteen päin (ja kuinka kaikki on lännessä Japanista katsoen).


Kuolemantähden henkilökuntaa
selfiepuuhissa Hugo-gaalassa.


Kunniavieraista kävin kuuntelemassa Nalo Hopkinsonia ja päätin lukea loputkin hänen kirjoistaan. Esikoisteoksesta Brown Girl in the Ring olen kirjoittanut täällä. Walter Jon Williamsia kuulin Coode Street –podcastin livenauhoituksessa. Muusta ohjelmasta täytyy mainita vielä tunnin naurusessio eli Worldcon-versio BBC:n radio-ohjelmasta I’m Sorry I Haven’t a Clue (jos et tunne alkuperäistä, käy ihmeessä kuuntelemassa vaikka täällä). Myös perjantain Hugo-seremoniat oli koettava. Tapahtuma oli ihan mukavaa seurattavaa (olinhan itsekin äänestänyt suosikkejani). Olen todella iloinen, että päätin ostaa jäsenyyden ja nauttia tästä ensimmäisestä pohjoismaisesta Worldconista. Mieleen jäävät mukava tunnelma, kiinnostava ohjelma ja loputtomat lukusuositukset. Sunnuntaina en enää päässyt liikkeelle eli ensimmäinen Worldconini jäi nelipäiväiseksi. Vahinko täytynee ottaa takaisin, kun tapahtuma kahden vuoden päästä palaa Eurooppaan Dublinissa. 

lauantai 19. elokuuta 2017

Lukumaraton 19.8.


Osallistuin kesän ensimmäiseen lukumaratoniin ja intoilin silloin kesäisestä säästä, joka mahdollisti lukemisen parvekkeella auringon lämmössä. Tähän Oksan hyllyltä -blogin järjestämään lukumaratoniin osallistutaan sateisessa säässä ja uutisia pitää tarkkailla apeana silloin tällöin, jotta saa uusimmat päivitykset Turun surullisiin tapahtumiin. Lukeminen saa tietysti ajatukset tehokkaasti muualle ja kirjastosta kerrytetyllä sarjakuvapinolla tämän pitäisi onnistua vielä melko helposti. Jos sarjakuvat loppuvat, huojuu niiden takana vielä kirjapino. Maratonvalikoimasta löytyvät esimerkiksi seuraavat:

Eeva Meltio: Pedot
Brian K. Vaughan ja Fiona Staples: Saga osa 5
Alan Moore ja Kevin O'Reill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
Neil Gaiman: The Books of Magic
Roxane Gay: Bad Feminist
Takeshi Kaiko: Kesän pimeys
Siri Pettersen: Mahti

Aloitan maratonin kello 15.

Eeva Meltion Pedot imaisi mukaansa ja tämän sarjakuvan myötä sivuja kertyi heti alkuun 85. Meltion pyöreä piirrosjälki sopii pieniin tarinoihin, joiden fantastiset elementit eivät poista harmaan elämän tylppää julmuutta. Siri Pettersonin trilogian päättävää Mahtia aloitin 104 sivun verran ja Jorge Luis Borgesin kuvitteellisiin olentoihin tutustuin 15 sivun verran. Jälkimmäinen on katalogi erilaisista myyttisistä olennoista ja muutaman esittelyn jälkeen olennot alkavat jo sekoittua keskenään. Borgesia lukiessa tuntuu siltä, että toden ja epätoden rajat alkavat häilyä jo itse lukemisen seurauksena. Hämmentävää.

Keskiyöllä luettuna on lisää sarjakuvaa. Neil Gaimanin ja John Boltonin Harlequin Valentine on tulkinta harlekiinin/ilveilijän hahmosta. Pidän Gaimanin tekeleissä muutenkin tarinoiden uudelleenkertomisesta. Gaiman harvoin tyytyy vain toistamaan myyttiä, hän tapaa venyttää sitä. 37 sivua. Aloittelin myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigaa. Tässä albumissa, kuten Pedoissa, ei ole merkittynä sivunumeroita. Luulisin laskeneeni oikein lukeman 100 sivua. Nyt on aika vetäytyä yöpuulle, kerrassaan merkillisten herrasmiesten seurassa.

10:00 sunnuntaina

Päätin seikkailuni herrasmiesten kanssa jo illalla (heistä oli iloa vielä 49 sivun verran). Aamukahviseuraa sain Hirkasta, 51 sivun verran. Aloittelin myös Kesän pimeyttä, 45 sivua. Niillä japanilainen nainen ja mies tapaavat jossakin päin Eurooppaa kymmenen vuoden eron jälkeen. Kiintymys on jäljellä, mutta kaiken syömisen, juomisen ja rakastelun takana tuntuu häämöttävän jotakin synkkää ja epätoivoista. Kiinnostavaa nähdä, mihin tämä kirja päätyy.

15:00

Se siitä. Olipa taas mukavaa, kun oli hyvä tekosyy käyttää kokonainen vuorokausi lukemiseen. Tänään luin vielä Roxane Gayn Bad Feministiä, josta olen jo aiemmin lukenut joitakin esseitä englanniksi. Päädyin nyt lukemaan samoja tekstejä suomennoksesta ja ne sykähdyttivät näin toisellakin kertaa. Päätin maratonin helpompaan lukemiseen eli jatkoin Mahtia. Yhteensä luin 781 sivua, joista sarjakuvaa 286 sivullista. Sarjakuvien lisäksi Pettersenin Mahti on helppolukuinen ja sikäli erinomaista maratonmateriaalia. Loppuun en ehtinyt muita kuin sarjakuvat, mutta kaikki aloitetut kirjat ovat niin kiinnostavia, että ne tulevat varmasti pian luetuiksi.

Kiitos vielä Oksan hyllyltä -blogiin järjestelyistä!

perjantai 11. elokuuta 2017

Diana Wynne Jones: Witch Week



Witch Week kuuluu Wynne Jonesin Chrestomanci-sarjaan. Tässä osassa ollaan sisäoppilaitoksessa ja heti alussa selviää, ettei noituus ole siellä sallittua. Tämä on tietysti ongelma niille lapsille, joiden taikavoimat alkavat vasta paljastumaan heille itselleenkin. Koulu ei suvaitse noitia, mutta niinpä heitä vainotaan tässä yhteiskunnassa muutenkin. Larwood House on koti monelle orvolle, jonka vanhemmat ovat kokeneet karun kohtalon roviolla. Magian esiintymisen todennäköisyys näissä noitien jälkeläisissä on tietysti suuri.

Herra Crossleyn löytämässä väitetään, että luokassa on noita. Opettaja ei tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, mutta muille opettajille asiasta saattaa kehkeytyä varsin kannattava juoni. Lapset kyräilevät toisiaan ja mahdolliset noidat yrittävät piilotella voimiaan tai kieltää ne. Asiaa ei tietenkään helpota luokan sisäiset valtasuhteet suosittuine ja epäsuosittuine oppilaineen.  Eikä se, että koulussa alkaa tapahtumaan outoja.

Wynne Jones kuvaa karun maailman lasten silmin. Lapset tietävät kyllä, että noidaksi paljastuminen johtaa heidät kuolemaan vanhempiensa tavoin. Heidän välittömät ongelmansa ajavat kuitenkin pelon ohi. Yksi ei löydä lenkkitossujaan ja toisella on kuuluisan noidan nimi. Kuten tavallista, Wynne Jones kiinnittää huomion niihin lapsiin, jotka eivät oikein kuulu joukkoon edes ennen noidaksi paljastumista. Witch Week on jälleen yksi laadukas ja jännittävä kertomus ja lopussa tietysti tarvitaan Chrestomancin apua maailman raiteilleen palauttamiseksi. Pelottavan raikkaalta tuntui tässä kirjassa se ajatus, että noitansa roviolle tuomitsevassa maailmassa on yksinkertaisesti jotakin väärää.

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.


Diana Wynne Jones: Witch Week (HarperCollins, 2008)

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kiinnitin tähän sarjaan huomioni aivan sattumalta. Koko rivi kirjoja kiilteli uuden näköisenä kirjaston scifi-hyllyssä. Kun sitten etsin tietoa kirjoittajasta huomasin, että hän ja koko sarja on erittäin arvostettu. Enkä ollut koskaan siitä kuullutkaan! Vähän ajan päästä törmäsin vielä Neil Gaimanin ylistävään kirjoitukseen Wolfesta ja totesin, että sarja on kai luettava.

Sarjan ensimmäisessä osassa Severian, kiduttajan oppipoika, on vielä lapsi. Hän juoksee oppilastoveriensa kanssa joella uimassa ja leikkii hautuumaan mausoleumeissa. Hän törmää valtakunnan arkkiviholliseen ja tämä kohtaaminen alkaa ohjaamaan hänen elämäänsä. Kiduttajat tekevät työtään ylempiensä käskystä ja kidutuksen tarkoituksena tuntuu olevan pikemminkin rangaistus kuin esimerkiksi tunnustuksen saaminen. Severianin koti on lukijalle vertahyytävä paikka ja onkin helpotus, kun päähenkilö joutuu poistumaan kiduttajien linnoituksesta ja etsimään elämälleen uutta suuntaa. Kertojana toimii Severian itse. Hän väittää muistavansa kaiken, mutta antaa välillä ymmärtää olevansa kaikkea muuta kuin luotettava kertoja.

Ensimmäinen kirja tutustuttaa hiljakseen maailmaan, joka ilmeisesti on ajallisesti niin pitkällä tulevaisuudessa, että ainakin koko eläimistö on kokenut muutoksen jos toisenkin. Tässä maailmassa magialla tuntuu olevan paikkansa. Omaamme kehittyneemmät teknologiat ovat nousseet ja kukistuneet ja jäljellä on maailma, jonka lainalaisuudet eivät ainakaan vielä ensimmäisessä osassa selviä. Severian matkaa tässä osassa halki kaupungin, joka on ilmeisen valtava. Matka ei tietenkään käy esteettä vaan siihen sisältyy niin vaaroja kuin uusia mahdollisuuksia.

Tarina tuntuisi kertovan tavanomaisen kasvu- ja matkatarinan. Jotain poikkeuksellisen syvää sen maailmassa kuitenkin on ja lukija saa olla tarkkana huomatakseen kaikki sävyt, joilla ehkä myöhemmin on taas merkitystä. Takakannen mukaan ”teos on allegorisen tarinankerronnan taidonnäyte”, mutta tätä ulottuvuutta en vielä tavoittanut. Luulen, että tähän sarjaan kiinnittyy hiljakseen osa osalta. Sitten siitä on varmaan jo vaikea päästää irti.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.


Gene Wolfe: Kiduttajan varjo – Uuden auringon kirja 1 (Gummerus, 2012) 

maanantai 7. elokuuta 2017

Jasper Fforde: The Eyre Affair



Thursday Next elää Lontoossa. Vuosi on 1985, mutta aivan mielikuvien 80-luvulta ei Nextin maailma vaikuta. Hän työskentelee kirjallisuusetsivänä ja tämä työ tuntuu olevan kovin tärkeä. Arvostettujen romaanien alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kansallisia aarteita ja pubeissa väitellään pikemminkin kirjallisuudesta kuin urheilusta. Tässä maailmassa kotiovellesi kolkuttaa baconisti ja yrittää vakuuttaa sinut siitä, että Francis Bacon kirjoitti Shakespearen näytelmät.

Kirjan rinnakkaismaailmasta nauttii varmasti eniten klassikkonsa tunteva lukija. Next jahtaa rikollista, joka onnistuu matkaamaan todellisuudesta kirjaan ja muuttamaan tarinaa. Kohteeksi joutuu Kotiopettajattaren romaani, johon Nextillä on hyvin henkilökohtainen side. Paitsi oudossa rinnakkaismaailmassa, pääsee lukija seikkailemaan myös Thornfieldissä. Omakin todellisuudentaju alkoi lukiessa hämmentymään niin, että piti melkein tarkistaa kuinka Kotiopettajattaren romaani oikeasti päättyikään.

The Eyre Affair on Thursday Next-sarjan aloitusosa. Goodreadsissä se tuntuu jakavan mielipiteet kahtia. On niitä, jotka pitävät sitä nerokkaana ja niitä, joiden mielestä se on kliseinen. Itse nautin kirjasta. Melkein samanlainen maailma on kovin hedelmällinen alusta ilahduttaville yllätyksille, kun omat odotukset keikautetaan ja oudosta tuleekin normaali. Tästä syystä en halua myöskään kertoa tarinasta enempää, yllätykset ovat olennaisia lukunautinnolle. Vaan se piti vielä mainita, ettei Nextin ainoana huolena suinkaan ole romaanihenkilöitä kidnappaava rikollinen. Krimin sotakin olisi hyvä saada vihdoin päättymään.

“This evening several hundred Raphaelites surrounded the N’est pas une pipe public house where a hundred neo-surrealists have barricaded themselves in. The demonstrators outside chanted Italian Renaissance slogans and then stones and missiles were thrown. - - There was violence when surrealism was banned and there was violence as the same ban was lifted.”


Tämä on Fforden esikoisteos, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 42. Esikoisteos.

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder & Stoughton, 2001)

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Äänikirjoista

Suhteeni äänikirjoihin on epäluuloinen. Koetin päästä tästä ongelmasta yli tutustumalla BookBeatiin kokeilujakson verran. Jakso osui sopivasti niin, että pääsin lataamaan puhelimelle reissukuunneltavaa. Yllätyin hieman valikoiman monipuolisuudesta. Olen viimeksi tainnut katsella äänikirjoja vuosikymmen sitten kirjaston hyllyllä. Silloin ne olivat CD-muodossa.




Ensimmäisenä tein turvallisen valinnan. Stephen Fry lukemassa omaa kirjaansa olikin ihan kelpoa 
ajankulua. Fryta kuunteli mielissään silloinkin, kun huomasi eksyneensä hänen karismaansa ja unohtaneensa kokonaan keskittyä sisältöön. Kuuntelin muistelmat kuitenkin loppuun, joten aivan epäonnistunut ei tämä ensimmäinen kokeilu ollut.




Sitten päätin tarttua fiktioon. Olen halunnut palata Neil Gaimanin Unohdettuihin jumaliin uudelleen siitä saakka, kun kuulin kirjan pohjalta tehdystä tv-sarjasta. Mistähän sen muuten näkisi? Päädyin alkuperäiskieleen, koska pidän kovasti Gaimanin kielestä ja kerronnasta. En kuitenkaan saanut kuunneltua tätä teosta loppuun. Nillityksen aihe on kyllä epäreilu. Kirjahan sijoittuu Yhdysvaltoihin, eikä sekään kai olisi luontevaa, että sen hahmot puhuisivat brittiaksentilla. Jotakin olennaista alkuperäisteoksen poljennosta jäi kuitenkin pois. Periaatteessa kuuntelu oli ihan miellyttävää, mutta en kokenut ollenkaan kuuntelevani Neil Gaimania. Pöh! Luen jatkossa Gaimanini itse ääneen haluamallani rytmillä.





Positiivisin äänikirjakokemus oli yllättäen runoteos. Anja Erämajan Kuuluuko tämä teille kertoo naapureista kuivalla huumorilla ja alakuloisella itsereflektiolla höystettynä. Runot on myös säestetty pelkistetyillä kokoonpanoilla. Ihan mahtava esitys (ja tietysti lasken tämän myös runohaasteeseen mukaan). Suomalaisista teoksista kokeilin vielä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät –teosta. Hukattuani juonen täysin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana luovutin. Ehkäpä äänikirjat eivät vain ole minua varten. Ainakaan silloin kun ne luetaan väärin...

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Muriel Spark: Loitering with Intent




Olen ollut hämärästi tietoinen Muriel Sparkin teoksesta The Prime of Miss Jean Brodie. Se löytyy usein listoilta, joihin on koottu 1900-luvun brittiklassikoita. Walesin reissulla vastaan tuli niin hauskan näköisiä painoksia Sparkin teoksista, että nappasin kaksi niistä mukaani. Nautin muutenkin tämän kirjan kannesta. Yläkulmassa kerrotaan, että esipuheen on kirjoittanut arvostettu kulttuurikommentaattori Mark Lawson. Alakulman lukusuositus taas tulee korkeakulttuuriselta lehdeltä nimeltä Cosmopolitan. Oikeassa toki ovat: Loitering with Intent on puhdasta lukemisen iloa.

Fleur Talbot on kirjailijanalku, joka viimeistelee ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan vuosisadan puolivälin Lontoossa. Säännöstely on vielä voimassa ja sodan jälkeinen yhteiskunnallinen murros alustavasti näkyvissä. Sir Quentin elää kuitenkin vielä omassa etuoikeutuksen maailmassaan. Hän palkkaa Fleurin sihteerikseen hankkeeseen, joka alkaa nopeasti vaikuttaa odotettua pahantahtoisemmalta. Sir Quentin on innostanut joukon ihmisiä kirjoittamaan elämänkertojaan, mutta mihin tarkoitukseen?

Sir Quentin ja koko asetelma muistuttavat kovasti Fleurin teoksen Warrender Chasen juonta. Mutta kuka kopioi ketä ja onko väistämätöntä, että tarina päättyy yhtä huonosti kirjassa ja tosielämässä? Fleur ei ole varakas ja hänen tuttavapiirinsä kalpenee arvokkaan sirin vaikutusvallan rinnalla. Nainen ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan rakkaasta kirjastaan ja henkilöhahmoistaan. Seuraa synkkä ja hersyvä taistelu oikeudesta kirjan tapahtumiin.

Spark yhdistää hienosti synkän ja hauskan. Henkilöhahmot ovat runsaita ja ilahduttavia Sir Quentinin huonosti käyttäytyvästä äidistä Edwinasta Fleurin rakastajan tekopyhään vaimoon Dottieen. Sparkin kieli on [sic] säihkyvää ja naurattaa välillä ääneen. Kuten nämä pätkät:

swinishness

the wages he offered were of 1936 vintage

She knew this was true but in moments of crisis she fell back on banalities.

Jos vain englannin kieli sujuu, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän teokseen. Lisäksi ainakin pääkaupunkiseudulla näkyy kirjaston valikoimasta löytyvän yksi suomennettukin Spark nimeltä Mandelbaumin portti.

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Olisi hienoa osata kirjoittaa fiktiota.


Muriel Spark: Loitering with Intent (Virago, 2013)