perjantai 13. lokakuuta 2017

Takeshi Kaiko: Kesän pimeys




Tässä romaanissa kesä on raskas. Kaksi japanilaista tapaavat Euroopassa selvitäkseen siitä yhdessä. Heidän välillään on vanha romanssi, johon he yrittävät tarttua kiinni. Kuitenkin on luettava koko kirja, jotta pääsee kiinni sen ytimeen. Ensin on pysyteltävä sivu toisensa perään syömisen, juomisen ja seksin kuvauksissa. On hyväksyttävä päähenkilöiden masennus ja kyvyttömyys muuhun kuin täyttämään elämänsä aistinautinnoilla. He hukuttavat sisäisen tyhjyytensä alkoholiin, ruokaan ja seksiin. Molemmat ovat jumissa itsessään. Nainen saa väitöskirjansa valmiiksi, mutta mikään ei muutu. Mies makaa sohvalla ja lihoo, eikä mikään todellakaan muutu.

Teoksen on kääntänyt suoraan japanista Kai Nieminen. Luin kääntäjän esipuheen kirjan liepeestä ennen aloittamista. Se olikin hyvä, sillä sen perusteella saatoin luottaa siihen, että tarina vähitellen aukeaa. Kun niin lopulta kävi, oli kokemus palkitseva. Alkuun sen sijaan tuntui siltä, ettei kaikesta naimisesta ja syömisestä oikein saanut mitään irti. Lopulta koen kuitenkin lukeneeni hienon kertomuksen siitä, kuinka vaikea on täyttää sisällä aukeavaa tyhjyyttä. Kuinka vaikeaa eksyneen ja haavoittuneen ihmisen on pitää itseään kasassa ja kuinka joskus kauneinkin kesä voi olla pelkkää pimeää. Aluksi on kuitenkin vaikea nähdä oletetun romanssin ohi tarinan varsinaiseen teemaan. Päähenkilöiden oma pimeys avautuu vain osittain, eikä sitä pimeyttä olekaan tarpeellista ryhtyä yksityiskohtaisesti analysoimaan. Tärkeämpää on sen kuvaus, kuinka vähän kontrollia omaan itseen meillä toisinaan on. Ja kuinka vaikeaa on koskettaa toista ihmistä, silloinkin kun on häntä fyysisesti lähellä.


Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Kirjassa myös kalastetaan ja tehdään innolla perhoja.

Takeshi Kaiko: Kesän pimeys (Tammi, 1977)

lauantai 7. lokakuuta 2017

Syyskuun runot



Syyskuu osoittautui blogiblokin ajaksi. Ei syntynyt tekstin tekstiä, eikä juuri tullut luettuakaan. Runohaaste on osaltani sujunut yhtä lailla hitaasti. Syyskuuhun sisältyi kuitenkin peräti kaksi runokokoelmaa. Anja Erämajaan ihastuin kuunneltuani hänen teoksensa Kuuluuko tämä teille BookBeatiltä. Ilpo Tiihonen puolestaan oli uusi tuttavuus.

Erämaja kirjoittaa proosamuotoista runoa. Suurin osa näistä tuntui olevan noin puolen sivun mittaisia kertomuksia enemmän tai vähemmän absurdein maustein. Tiihosen runot ovat siinä vierellä mainio kontrasti. Hän leikittelee kielellä enemmän, käyttää mittaa, rikkoo mittaa, soinnuttaa. Erämajan runot tuntuvat olevan temaattisesti lähempänä toisiaan, mutta Tiihoseltakin löytyy jokunen punertava lanka.

Erämajan itse lukema äänikirja teki sen verran vahvan vaikutuksen, että näitäkin runoja lukiessa kuulen hänen alakuloisen pompöösin äänensä. Ja se on riemastuttavaa se! Runoissa ollaan ihan tavallisissa paikoissa; asunnoissa, työpaikoilla, kursseilla. Tavallisuus kuitenkin venyy ja kasvaa absurdeihin mittoihin ja kattilasta kaikkialle leviävät herneet osoittelevat parisuhteen kipupisteitä. Lukiessa hymyilyttää ja ilahduttaa. Samalla niissä on kuitenkin ulkopuolisuutta, jonka alla piilee elämän outous ja raskaus.

Kokoelmista löytyy yllättävä lauluyhteys. Laulamisen fyysisyys ja vaikeasti sanoitettava henkisyys on läsnä monessa Erämajan runossa ja ilahduttaa ilmaantuessaan myös Tiihosen kokoelmaan. Jälkimmäinen runoilee muuten vaikeammin tavoitettavilla kieli- ja mielikuvilla. Ne hämmentävät väliin, eivät aivan ryhdy puhuttelemaan. Kielen käyttö on kuitenkin niin taitavaa, että runoja lukee jo sen vuoksi mielellään. Jonkinlainen surullisuus, ehkä kuoleman häämöttely, on runojen päällimmäinen tunnelma. Sen puhkaisee monessa runossa kehon lämpö. Erityisesti mieleen jää oodi pyllylle ja toisaalta runo, joka yrittää kuvailla runoa. Ja sopivasti Tiihonen runoilee myös syyskuusta ja kultaisen rypsin kohtalosta syksyn saapuessa.

Mitä sanotte syyskuun yössä, kun sammuu
maailman tuike,
ja aine tungetaan pimeään myllyyn

Tiihonen, Rypsi

Niinpä. Pelargonia sentään vielä kukkii.

Anja Erämaja: Laulajan paperit (WSOY, 2005)
Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (WSOY, 2009)

torstai 31. elokuuta 2017

Etelä-Konnevedellä luonnon päivän aattona


Kun edellisen kerran vierailimme Etelä-Konnevedellä, alue oli juuri muuttunut kansallispuistoksi. Kiipesimme silloinkin Kalajanvuorelle, mutta paljon huonompaa reittiä. Se oli kavutessa jyrkempi ja laskeutuminenkin oli työlästä. Nyt polku kulkee järkevämpää reittiä ja ylös pääsee helpommin. Polku seurailee rinnettä loivasti eikä alas tullessakaan tarvitse juuri varoa. Viimeksi polku oli myös vaikea löytää, mutta nyt pysyimme merkityllä polulla helposti. Polkuja oli parannettu ja nousua helpottamaan oli ilmaantunut köysikaide.




Kalajanvuori tarjoaa jylhät maisemat yli havumetsien ja järvien. Yhdeltä sivulta se laskee todella jyrkästi kirkasvetiseen pieneen lampeen. Maisemien lisäksi reitillä pääsee ihastelemaan vanhoja haapoja. Metsä on muutenkin kaunista, paikoin satumaista sammalpeitteineen ja sananjalkoineen. Kalajanvuoren reitti on pituudeltaan 4,6 kilometriä. Se koostuu kuitenkin lähinnä noususta ja laskusta, joten aikaa kiertämiseen kannattaa varata reilusti. Seuraavalla vierailukerralla olisi mukavaa myös testata 14 kilometriä pitkää Kolmen vuoren reittiä.





Monessa kansallispuistossa järjestettiin Suomen luonnon päivänä kuoroesityksiä. Meidän pyörähdyksemme sattui kovin suomalaisesti jo aattopäivään, joten kuoro meni sivu suun. Aatto oli kuitenkin säältään suotuisampi. Sateinen sää ei tosin Jalkaisin-blogin kirjoituksen perusteella ollut lauantainakaan pelottanut luonnonkävijöitä ainakaan Pyhä-Häkissä. Melko kansallishenkisten näkymiensä puolesta Etelä-Konnevesi oli kyllä hyvä valinta luonnon päivän aattoon. Radiossa palatessa soinut Täällä Pohjantähden alla aiheutti jo melkein kansallisromanttisen ähkyn.



perjantai 25. elokuuta 2017

Anu Kaaja: Leda



Leda kertoo antiikin myyttisen tarinan raiskauksesta. Ledan tilalla on nuori ja viaton Adèle. Zeuksen tarinassa korvaa Monsieur de Signe tai ehkä sittenkin kaunis markiisitar, joka houkuttelee Adèlen turmioon. Tapahtumapaikka vaikuttaisi olevan 1700-luvun lopun ranskalainen maaseutu. Aatelisto saa vielä keskittyä omiin ihanteisiinsa ja monimutkaisiin ihmissuhteisiin, vaikka vallankumouksen lähestyessä palvelijatarkin uskaltaa olla röyhkeä.

Kuten Kaajan novellikokoelmassa Muodonmuuttoilmoitus, on kerronta visuaalista. Se korostaa kaiken aistillisuutta puutarhasta kirsikan syöntiin. Samalla lika ja rumuus ovat kuitenkin läsnä. Lutikat nostattavat punaisia täpliä neidon selkään ja palvelijatar kaataa kuollessaan yöastian pitkin lattiaa. Tarinan edetessä tuntuukin siltä, että paha ja kurjuus ja rumuus pidetään vain vaivoin pinnan alla. Tässä maailmassa raiskaus on kaunis myyttinen kertomus, vaikka todellisuus pyrkii itsepintaisesti tekstiin mukaan.

Kaajan kirjoitustyylissä on jotakin etäännyttävää. Mielestäni se palvelee kuitenkin hyvin sitä pohjavireenä olevaa raivoa, joka pyrkii esiin kaiken sen päälle kasatun passiivisuuden ja epätoivoisen asiaintilaan alistumisen alta. Tässä tarinassa myytti paljastuu, se otetaan käyttöön Ledan toimesta ja raivo saa ainakin jonkinlaisen kanavan kulkea. Oikein oivaltava on tämä myytin uudelleenkirjoitus.


Helmet-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Anu Kaaja: Leda (Teos, 2017)

tiistai 22. elokuuta 2017

Worldcon75 Helsingissä



Science fiction ja fantasia ovat minulle tärkeitä genrejä. Erityisesti fantasia herätti aikanaan lukemiseen aivan uuden innon ja antoi suunnan lukuharrastukselle lapsuuden jälkeen. Monen vuoden tauon jälkeen spekulatiivinen fiktio on taas ilmaantunut kirjapinoihini ja nyt erityisesti scifikirjallisuus kiinnostaa enemmän kuin koskaan aiemmin. En koe olevani intohimoinen fanittajatyyppi, mutta intoilin kyllä riittämiin huomatessani, että Worldcon-tapahtuma on tulossa Suomeen. Vain muutamia kertoja Yhdysvaltojen ulkopuolella järjestetty tapahtuma oli laatuaan jo 75. Kun ohjelma julkaistiin, piti muutamia kertoja sitä tuijotella. Worldcon tarjosi käsittämättömän määrän ohjelmavaihtoehtoja.

Heti ensimmäisenä päivänä jouduin pitkälle mukavuusrajojeni ulkopuolelle osallistumalla Diana Wynne Jones –fanitapaamiseen. Oli hauskaa päästä näkemään kuinka erilaisia ihmisiä tapaamiseen saapui (ja kuinka kovin paljon meitä oli!) Ensimmäinen päivä oli muutenkin monimuotoisin ohjelman osalta. Pääsin seuraamaan George R.R. Martinin vierailua Tea and Jeopardy –podcastin liveversiossa, kuuntelemaan SFF runoutta Open Mic-tapahtumassa, kuuntelemaan paneelikeskustelua Twin Peaksistä ja vielä tutkija ja bloggari Minna Siikilän esitelmää nettikeskusteluja ja Hobitti-elokuvia koskevasta tutkimuksestaan. Eikä päivä loppunut vielä siihen. Sen kruunasi konsertti, jossa nörttikuorot Another Castle ja Riverside Castle yhdistivät voimansa.




Worldcon olisi tarjonnut monenlaista workshoppia, mutten ehtinyt ilmoittautumaan kumpaankaan itseäni kiinnostavaan tapahtumaan ajoissa. Oma ohjelmani koostui siis pääosin paneeleista ja luennoista. Niitä tosiaan riitti ja monta kiinnostavaa ohjelmaa joutui jättämään väliin. Ohjelmapaniikissa onnistuin myös välttämään jokaisen aasialaista scifiä käsittelevän luennon, vaikka olin niihin etukäteen ajatellut osallistua. Toisaalta paneelien taso vaihteli todella paljon eivätkä kaikki kiinnostavilta vaikuttaneet ohjelmat onnistuneet sitä olemaan. Pidin esimerkiksi paneelista, jossa pohdittiin Sandman-sarjakuvien suosiota ja toisesta, jossa esiteltiin arabialaista kirjallisuutta.

Varsinkin ensimmäinen päivä, keskiviikko, oli jonojen ja ihmisvirtojen painajaispäivä. Ohjelmaa oli sijoitettu liian pieniin huoneisiin. Osa kiinnostuneita jäi aina ulkopuolelle ja täysistä huoneista alkoi luentojen loppupuolella loppumaan happi. Ongelma korjaantui kuitenkin seuraavina päivinä, kun järjestäjät saivat suurempia huoneita käyttöön. Ja yleisö oppi olemaan ajoissa paikalla. Yllättäen tapahtuman kiinnostavin paneeli myös löytyi kun en mahtunut mieluisinta paneelikeskustelua seuraamaan. Django Wexler, Ada Palmer ja Jonathan Clemens saivat aikaan todella mielenkiintoisen keskustelun aiheesta Ideas Crossing the World: Japanese Adaptations of Western Fantasy. He kiinnittivät huomiota esimerkiksi siihen, että taloudellisen notkahduksen aiheuttama keskittyminen ”turvalliseen” eli myyvään animeen ja mangaan teki näistä genreistä hetkeksi tylsiä. Se osui yhteen sen kanssa, että kiinnostus genreihin laski (ja on taas nousussa notkahduksen jälkeen). Kiinnostavaa! Kuten myös se, kuinka erilaisella tavalla ideat kulkevat itään tai länteen päin (ja kuinka kaikki on lännessä Japanista katsoen).


Kuolemantähden henkilökuntaa
selfiepuuhissa Hugo-gaalassa.


Kunniavieraista kävin kuuntelemassa Nalo Hopkinsonia ja päätin lukea loputkin hänen kirjoistaan. Esikoisteoksesta Brown Girl in the Ring olen kirjoittanut täällä. Walter Jon Williamsia kuulin Coode Street –podcastin livenauhoituksessa. Muusta ohjelmasta täytyy mainita vielä tunnin naurusessio eli Worldcon-versio BBC:n radio-ohjelmasta I’m Sorry I Haven’t a Clue (jos et tunne alkuperäistä, käy ihmeessä kuuntelemassa vaikka täällä). Myös perjantain Hugo-seremoniat oli koettava. Tapahtuma oli ihan mukavaa seurattavaa (olinhan itsekin äänestänyt suosikkejani). Olen todella iloinen, että päätin ostaa jäsenyyden ja nauttia tästä ensimmäisestä pohjoismaisesta Worldconista. Mieleen jäävät mukava tunnelma, kiinnostava ohjelma ja loputtomat lukusuositukset. Sunnuntaina en enää päässyt liikkeelle eli ensimmäinen Worldconini jäi nelipäiväiseksi. Vahinko täytynee ottaa takaisin, kun tapahtuma kahden vuoden päästä palaa Eurooppaan Dublinissa. 

lauantai 19. elokuuta 2017

Lukumaraton 19.8.


Osallistuin kesän ensimmäiseen lukumaratoniin ja intoilin silloin kesäisestä säästä, joka mahdollisti lukemisen parvekkeella auringon lämmössä. Tähän Oksan hyllyltä -blogin järjestämään lukumaratoniin osallistutaan sateisessa säässä ja uutisia pitää tarkkailla apeana silloin tällöin, jotta saa uusimmat päivitykset Turun surullisiin tapahtumiin. Lukeminen saa tietysti ajatukset tehokkaasti muualle ja kirjastosta kerrytetyllä sarjakuvapinolla tämän pitäisi onnistua vielä melko helposti. Jos sarjakuvat loppuvat, huojuu niiden takana vielä kirjapino. Maratonvalikoimasta löytyvät esimerkiksi seuraavat:

Eeva Meltio: Pedot
Brian K. Vaughan ja Fiona Staples: Saga osa 5
Alan Moore ja Kevin O'Reill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
Neil Gaiman: The Books of Magic
Roxane Gay: Bad Feminist
Takeshi Kaiko: Kesän pimeys
Siri Pettersen: Mahti

Aloitan maratonin kello 15.

Eeva Meltion Pedot imaisi mukaansa ja tämän sarjakuvan myötä sivuja kertyi heti alkuun 85. Meltion pyöreä piirrosjälki sopii pieniin tarinoihin, joiden fantastiset elementit eivät poista harmaan elämän tylppää julmuutta. Siri Pettersonin trilogian päättävää Mahtia aloitin 104 sivun verran ja Jorge Luis Borgesin kuvitteellisiin olentoihin tutustuin 15 sivun verran. Jälkimmäinen on katalogi erilaisista myyttisistä olennoista ja muutaman esittelyn jälkeen olennot alkavat jo sekoittua keskenään. Borgesia lukiessa tuntuu siltä, että toden ja epätoden rajat alkavat häilyä jo itse lukemisen seurauksena. Hämmentävää.

Keskiyöllä luettuna on lisää sarjakuvaa. Neil Gaimanin ja John Boltonin Harlequin Valentine on tulkinta harlekiinin/ilveilijän hahmosta. Pidän Gaimanin tekeleissä muutenkin tarinoiden uudelleenkertomisesta. Gaiman harvoin tyytyy vain toistamaan myyttiä, hän tapaa venyttää sitä. 37 sivua. Aloittelin myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigaa. Tässä albumissa, kuten Pedoissa, ei ole merkittynä sivunumeroita. Luulisin laskeneeni oikein lukeman 100 sivua. Nyt on aika vetäytyä yöpuulle, kerrassaan merkillisten herrasmiesten seurassa.

10:00 sunnuntaina

Päätin seikkailuni herrasmiesten kanssa jo illalla (heistä oli iloa vielä 49 sivun verran). Aamukahviseuraa sain Hirkasta, 51 sivun verran. Aloittelin myös Kesän pimeyttä, 45 sivua. Niillä japanilainen nainen ja mies tapaavat jossakin päin Eurooppaa kymmenen vuoden eron jälkeen. Kiintymys on jäljellä, mutta kaiken syömisen, juomisen ja rakastelun takana tuntuu häämöttävän jotakin synkkää ja epätoivoista. Kiinnostavaa nähdä, mihin tämä kirja päätyy.

15:00

Se siitä. Olipa taas mukavaa, kun oli hyvä tekosyy käyttää kokonainen vuorokausi lukemiseen. Tänään luin vielä Roxane Gayn Bad Feministiä, josta olen jo aiemmin lukenut joitakin esseitä englanniksi. Päädyin nyt lukemaan samoja tekstejä suomennoksesta ja ne sykähdyttivät näin toisellakin kertaa. Päätin maratonin helpompaan lukemiseen eli jatkoin Mahtia. Yhteensä luin 781 sivua, joista sarjakuvaa 286 sivullista. Sarjakuvien lisäksi Pettersenin Mahti on helppolukuinen ja sikäli erinomaista maratonmateriaalia. Loppuun en ehtinyt muita kuin sarjakuvat, mutta kaikki aloitetut kirjat ovat niin kiinnostavia, että ne tulevat varmasti pian luetuiksi.

Kiitos vielä Oksan hyllyltä -blogiin järjestelyistä!

perjantai 11. elokuuta 2017

Diana Wynne Jones: Witch Week



Witch Week kuuluu Wynne Jonesin Chrestomanci-sarjaan. Tässä osassa ollaan sisäoppilaitoksessa ja heti alussa selviää, ettei noituus ole siellä sallittua. Tämä on tietysti ongelma niille lapsille, joiden taikavoimat alkavat vasta paljastumaan heille itselleenkin. Koulu ei suvaitse noitia, mutta niinpä heitä vainotaan tässä yhteiskunnassa muutenkin. Larwood House on koti monelle orvolle, jonka vanhemmat ovat kokeneet karun kohtalon roviolla. Magian esiintymisen todennäköisyys näissä noitien jälkeläisissä on tietysti suuri.

Herra Crossleyn löytämässä väitetään, että luokassa on noita. Opettaja ei tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, mutta muille opettajille asiasta saattaa kehkeytyä varsin kannattava juoni. Lapset kyräilevät toisiaan ja mahdolliset noidat yrittävät piilotella voimiaan tai kieltää ne. Asiaa ei tietenkään helpota luokan sisäiset valtasuhteet suosittuine ja epäsuosittuine oppilaineen.  Eikä se, että koulussa alkaa tapahtumaan outoja.

Wynne Jones kuvaa karun maailman lasten silmin. Lapset tietävät kyllä, että noidaksi paljastuminen johtaa heidät kuolemaan vanhempiensa tavoin. Heidän välittömät ongelmansa ajavat kuitenkin pelon ohi. Yksi ei löydä lenkkitossujaan ja toisella on kuuluisan noidan nimi. Kuten tavallista, Wynne Jones kiinnittää huomion niihin lapsiin, jotka eivät oikein kuulu joukkoon edes ennen noidaksi paljastumista. Witch Week on jälleen yksi laadukas ja jännittävä kertomus ja lopussa tietysti tarvitaan Chrestomancin apua maailman raiteilleen palauttamiseksi. Pelottavan raikkaalta tuntui tässä kirjassa se ajatus, että noitansa roviolle tuomitsevassa maailmassa on yksinkertaisesti jotakin väärää.

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.


Diana Wynne Jones: Witch Week (HarperCollins, 2008)

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kiinnitin tähän sarjaan huomioni aivan sattumalta. Koko rivi kirjoja kiilteli uuden näköisenä kirjaston scifi-hyllyssä. Kun sitten etsin tietoa kirjoittajasta huomasin, että hän ja koko sarja on erittäin arvostettu. Enkä ollut koskaan siitä kuullutkaan! Vähän ajan päästä törmäsin vielä Neil Gaimanin ylistävään kirjoitukseen Wolfesta ja totesin, että sarja on kai luettava.

Sarjan ensimmäisessä osassa Severian, kiduttajan oppipoika, on vielä lapsi. Hän juoksee oppilastoveriensa kanssa joella uimassa ja leikkii hautuumaan mausoleumeissa. Hän törmää valtakunnan arkkiviholliseen ja tämä kohtaaminen alkaa ohjaamaan hänen elämäänsä. Kiduttajat tekevät työtään ylempiensä käskystä ja kidutuksen tarkoituksena tuntuu olevan pikemminkin rangaistus kuin esimerkiksi tunnustuksen saaminen. Severianin koti on lukijalle vertahyytävä paikka ja onkin helpotus, kun päähenkilö joutuu poistumaan kiduttajien linnoituksesta ja etsimään elämälleen uutta suuntaa. Kertojana toimii Severian itse. Hän väittää muistavansa kaiken, mutta antaa välillä ymmärtää olevansa kaikkea muuta kuin luotettava kertoja.

Ensimmäinen kirja tutustuttaa hiljakseen maailmaan, joka ilmeisesti on ajallisesti niin pitkällä tulevaisuudessa, että ainakin koko eläimistö on kokenut muutoksen jos toisenkin. Tässä maailmassa magialla tuntuu olevan paikkansa. Omaamme kehittyneemmät teknologiat ovat nousseet ja kukistuneet ja jäljellä on maailma, jonka lainalaisuudet eivät ainakaan vielä ensimmäisessä osassa selviä. Severian matkaa tässä osassa halki kaupungin, joka on ilmeisen valtava. Matka ei tietenkään käy esteettä vaan siihen sisältyy niin vaaroja kuin uusia mahdollisuuksia.

Tarina tuntuisi kertovan tavanomaisen kasvu- ja matkatarinan. Jotain poikkeuksellisen syvää sen maailmassa kuitenkin on ja lukija saa olla tarkkana huomatakseen kaikki sävyt, joilla ehkä myöhemmin on taas merkitystä. Takakannen mukaan ”teos on allegorisen tarinankerronnan taidonnäyte”, mutta tätä ulottuvuutta en vielä tavoittanut. Luulen, että tähän sarjaan kiinnittyy hiljakseen osa osalta. Sitten siitä on varmaan jo vaikea päästää irti.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.


Gene Wolfe: Kiduttajan varjo – Uuden auringon kirja 1 (Gummerus, 2012) 

maanantai 7. elokuuta 2017

Jasper Fforde: The Eyre Affair



Thursday Next elää Lontoossa. Vuosi on 1985, mutta aivan mielikuvien 80-luvulta ei Nextin maailma vaikuta. Hän työskentelee kirjallisuusetsivänä ja tämä työ tuntuu olevan kovin tärkeä. Arvostettujen romaanien alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kansallisia aarteita ja pubeissa väitellään pikemminkin kirjallisuudesta kuin urheilusta. Tässä maailmassa kotiovellesi kolkuttaa baconisti ja yrittää vakuuttaa sinut siitä, että Francis Bacon kirjoitti Shakespearen näytelmät.

Kirjan rinnakkaismaailmasta nauttii varmasti eniten klassikkonsa tunteva lukija. Next jahtaa rikollista, joka onnistuu matkaamaan todellisuudesta kirjaan ja muuttamaan tarinaa. Kohteeksi joutuu Kotiopettajattaren romaani, johon Nextillä on hyvin henkilökohtainen side. Paitsi oudossa rinnakkaismaailmassa, pääsee lukija seikkailemaan myös Thornfieldissä. Omakin todellisuudentaju alkoi lukiessa hämmentymään niin, että piti melkein tarkistaa kuinka Kotiopettajattaren romaani oikeasti päättyikään.

The Eyre Affair on Thursday Next-sarjan aloitusosa. Goodreadsissä se tuntuu jakavan mielipiteet kahtia. On niitä, jotka pitävät sitä nerokkaana ja niitä, joiden mielestä se on kliseinen. Itse nautin kirjasta. Melkein samanlainen maailma on kovin hedelmällinen alusta ilahduttaville yllätyksille, kun omat odotukset keikautetaan ja oudosta tuleekin normaali. Tästä syystä en halua myöskään kertoa tarinasta enempää, yllätykset ovat olennaisia lukunautinnolle. Vaan se piti vielä mainita, ettei Nextin ainoana huolena suinkaan ole romaanihenkilöitä kidnappaava rikollinen. Krimin sotakin olisi hyvä saada vihdoin päättymään.

“This evening several hundred Raphaelites surrounded the N’est pas une pipe public house where a hundred neo-surrealists have barricaded themselves in. The demonstrators outside chanted Italian Renaissance slogans and then stones and missiles were thrown. - - There was violence when surrealism was banned and there was violence as the same ban was lifted.”


Tämä on Fforden esikoisteos, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 42. Esikoisteos.

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder & Stoughton, 2001)

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Äänikirjoista

Suhteeni äänikirjoihin on epäluuloinen. Koetin päästä tästä ongelmasta yli tutustumalla BookBeatiin kokeilujakson verran. Jakso osui sopivasti niin, että pääsin lataamaan puhelimelle reissukuunneltavaa. Yllätyin hieman valikoiman monipuolisuudesta. Olen viimeksi tainnut katsella äänikirjoja vuosikymmen sitten kirjaston hyllyllä. Silloin ne olivat CD-muodossa.




Ensimmäisenä tein turvallisen valinnan. Stephen Fry lukemassa omaa kirjaansa olikin ihan kelpoa 
ajankulua. Fryta kuunteli mielissään silloinkin, kun huomasi eksyneensä hänen karismaansa ja unohtaneensa kokonaan keskittyä sisältöön. Kuuntelin muistelmat kuitenkin loppuun, joten aivan epäonnistunut ei tämä ensimmäinen kokeilu ollut.




Sitten päätin tarttua fiktioon. Olen halunnut palata Neil Gaimanin Unohdettuihin jumaliin uudelleen siitä saakka, kun kuulin kirjan pohjalta tehdystä tv-sarjasta. Mistähän sen muuten näkisi? Päädyin alkuperäiskieleen, koska pidän kovasti Gaimanin kielestä ja kerronnasta. En kuitenkaan saanut kuunneltua tätä teosta loppuun. Nillityksen aihe on kyllä epäreilu. Kirjahan sijoittuu Yhdysvaltoihin, eikä sekään kai olisi luontevaa, että sen hahmot puhuisivat brittiaksentilla. Jotakin olennaista alkuperäisteoksen poljennosta jäi kuitenkin pois. Periaatteessa kuuntelu oli ihan miellyttävää, mutta en kokenut ollenkaan kuuntelevani Neil Gaimania. Pöh! Luen jatkossa Gaimanini itse ääneen haluamallani rytmillä.





Positiivisin äänikirjakokemus oli yllättäen runoteos. Anja Erämajan Kuuluuko tämä teille kertoo naapureista kuivalla huumorilla ja alakuloisella itsereflektiolla höystettynä. Runot on myös säestetty pelkistetyillä kokoonpanoilla. Ihan mahtava esitys (ja tietysti lasken tämän myös runohaasteeseen mukaan). Suomalaisista teoksista kokeilin vielä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät –teosta. Hukattuani juonen täysin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana luovutin. Ehkäpä äänikirjat eivät vain ole minua varten. Ainakaan silloin kun ne luetaan väärin...

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Muriel Spark: Loitering with Intent




Olen ollut hämärästi tietoinen Muriel Sparkin teoksesta The Prime of Miss Jean Brodie. Se löytyy usein listoilta, joihin on koottu 1900-luvun brittiklassikoita. Walesin reissulla vastaan tuli niin hauskan näköisiä painoksia Sparkin teoksista, että nappasin kaksi niistä mukaani. Nautin muutenkin tämän kirjan kannesta. Yläkulmassa kerrotaan, että esipuheen on kirjoittanut arvostettu kulttuurikommentaattori Mark Lawson. Alakulman lukusuositus taas tulee korkeakulttuuriselta lehdeltä nimeltä Cosmopolitan. Oikeassa toki ovat: Loitering with Intent on puhdasta lukemisen iloa.

Fleur Talbot on kirjailijanalku, joka viimeistelee ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan vuosisadan puolivälin Lontoossa. Säännöstely on vielä voimassa ja sodan jälkeinen yhteiskunnallinen murros alustavasti näkyvissä. Sir Quentin elää kuitenkin vielä omassa etuoikeutuksen maailmassaan. Hän palkkaa Fleurin sihteerikseen hankkeeseen, joka alkaa nopeasti vaikuttaa odotettua pahantahtoisemmalta. Sir Quentin on innostanut joukon ihmisiä kirjoittamaan elämänkertojaan, mutta mihin tarkoitukseen?

Sir Quentin ja koko asetelma muistuttavat kovasti Fleurin teoksen Warrender Chasen juonta. Mutta kuka kopioi ketä ja onko väistämätöntä, että tarina päättyy yhtä huonosti kirjassa ja tosielämässä? Fleur ei ole varakas ja hänen tuttavapiirinsä kalpenee arvokkaan sirin vaikutusvallan rinnalla. Nainen ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan rakkaasta kirjastaan ja henkilöhahmoistaan. Seuraa synkkä ja hersyvä taistelu oikeudesta kirjan tapahtumiin.

Spark yhdistää hienosti synkän ja hauskan. Henkilöhahmot ovat runsaita ja ilahduttavia Sir Quentinin huonosti käyttäytyvästä äidistä Edwinasta Fleurin rakastajan tekopyhään vaimoon Dottieen. Sparkin kieli on [sic] säihkyvää ja naurattaa välillä ääneen. Kuten nämä pätkät:

swinishness

the wages he offered were of 1936 vintage

She knew this was true but in moments of crisis she fell back on banalities.

Jos vain englannin kieli sujuu, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän teokseen. Lisäksi ainakin pääkaupunkiseudulla näkyy kirjaston valikoimasta löytyvän yksi suomennettukin Spark nimeltä Mandelbaumin portti.

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Olisi hienoa osata kirjoittaa fiktiota.


Muriel Spark: Loitering with Intent (Virago, 2013)

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Moon & Bá: Daytripper



Brás haaveilee kirjailijuudesta, mutta on juuttunut lehteen raapustamaan muistokirjoituksia kuolleille. Ihmiset jatkavat kuolemista ja Brás heidän elämistään kirjoittamista. Moon & Bá puolestaan kartoittavat muistokirjoitusta Brásille. Albumi jakautuu useampaan tarinaan, joissa pohditaan niitä mahdollisia elämiä, joita Brás voisi saada – tai jotka hän voisi menettää.



Tarinat ovat arkisia, mutta runollisia. Niissä reissataan parhaan ystävän kanssa, kipuillaan parisuhteessa, kiirehditään synnytysosastolle. Ja kuitenkin pohjavireenä pysyy pohdinta siitä, mitä elämä on ja miten sitä voi ja pitäisi elää? Mikä on ihmisen pienen elämän arvo? Vastaus löytyy tietysti jo Brásin kirjoittamista muistokirjoituksista. Jokaisen elämästä löytyy jotakin sanottavaa, käännekohtia, intohimoja, rakkauksia, muita ihmisiä. Piirrosjälki välittää runollisen kuvan elämän runsaudesta ja akvarellimaiset värit muistuttavat lempeästi kuolemasta. Yhden ihmisen mahdollisista kohtaloista rakentuu paljon Brásia suurempi tarina.





Fábio Moon & Gabriel Bá: Daytripper (Egmont, 2012)

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän



Kirjan kannessa on koti ja lapsi, kannen liepeessä kuva häistä. Runoissa löydetään maailmalta rakas, ikävöidään kotiin, palataan kotiin, perustetaan perhe. Ne muodostavat kronologian. Tavataan, asutaan toisen kulttuurissa, tullaan raskaaksi, muutetaan taas toiseen kulttuuriin. Erilaiseen on vaikea sopeutua, mutta erillään on ikävä. Ilo ja kyyneleet vuorottelevat.

Kokoelma on todella henkilökohtainen. Tulkita ei tarvitse, Aikio-Arianaickin runot menevät suoraan asiaan. Siinä onkin näiden runojen vahvuus. Niissä käsitellään onnea ja rakkautta, mutta myös tuntemattoman pelkoa, alhaista katkeruutta ja pettymystä, ristiriitaisia ajatuksia aina vain parkuvaa lasta kohtaan. Ja muiden ihmisten istuttamaa syyllisyyttä:

älä vihaa
ole rauhallinen
lapsestasi tulee kiltti

En ensin tiedä mitä ajatella, sillä runojen lukeminen tuntuu melkein tirkistelyltä. Hiljalleen niiden rehellisyys alkaa kuitenkin vaikuttaa. Jos jostakin teoksesta voi käyttää sanaa elämänmakuinen, niin tästä.

vangillakin
enemmän vapautta
kuin kotona

yksivuotiaan äitinä

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän (Kustannus-Puntsi, 2006)

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Caryl Lewis: Martha, Jack & Shanco



Pienellä maatilalla asuu kolme vanhenevaa sisarusta. Heidän äitinsä testamentti on sitonut heidät perintöönsä, kuihtuvaa tilaa asumaan. Martha on sisaruksista vanhin. Hän pitää veljensä ravittuina ja huolehtii Shancosta, joka ei pysty huolehtimaan itsestään. Jack tekee suuren osan tilan töistä ja Shanco auttaa sen minkä osaa. Sisarusten välit ovat täynnä jännitteitä, vanhoja ja uusia. Kun Marthan ihastus Gwynfor ei enää tyydy viikoittaisiin teehetkiin, näkee Jack tilaisuutensa koittaneen. Jos Martha muuttaa tilalta, siirtyy se Jackin hallintaan. Mutta Martha ei ehkä haluakaan lähteä tilalta, vaikka mikään ei tunnu häntä sinne sitovan. Sisarusten välit alkavat kiristymään entisestään, Jackin naisystävällä on oma agendansa, Martha löytää pullon vanhaa myrkkyä ja öisin taloon pyrkivä varis pitää sisarukset hereillä.

Ollaan Walesin maaseudulla ja tällä tilalla pidetään kiinni vanhoista toimintatavoista. Niiden avulla pysytään juuri ja juuri pinnalla. Sisarukset ovat vanhempiensa kuoltua pysyneet syrjässä yhteisöstä eikä heillä ole lapsiakaan pakottamassa yhteydenpitoon. He ovat yksin, mutta heillä on toisensa sillä katkeruuden ja rakkauden täyteisellä tavalla, jolla vain sisarusten elämät voivat toisiinsa kietoutua. Sisarusten keskinäinen draama on teoksen kantava voima, vaikka se trilleriksi onkin kirjoitettu. Tragedia olisi häämöttänyt näiden sisarusten yllä myös ilman ulkoisia uhkia. Tämä tuntui myös heikentävän kirjan tehoa. Samoin tekee se, että kertoja päättää paikoin valaista lukijaa siitä, miten asioiden pitäisi olla, missä kohden hahmot virheensä tekevät.

Heikkouksista huolimatta pidin tästä kovasti. Kirja oli myös ensimmäinen kymristä englantiin käännetty teos, jonka olen lukenut. Tunnelma on paikoin todella hyytävä ja hahmoja samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Oudosti kiehtoo tämä aihe, muuttuva maaseutu, jota myös loistava Dig kuvasi. Martha, Jack ja Shanco tuntuvat myös poikkeuksellisilta hahmoilta, sillä he ovat kaikki jo yli 50-vuotiaita. Sen ikäiset eivät useinkaan tunnu pääsevän käsittelyyn sisarussuhteidensa kautta.

Helmet haasteessa kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja.


Caryl Lewis: Martha, Jack & Shanco (Parthian, 2007)

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton 17.6.



Blogeissa maratoonataan taas! Tällä kertaa maratonia vetää Hannan kirjokansi -blogi. 

Lukupinot huojuvat monikossa pitkin pöytiä, joten en uskaltanut lähteä niitä kuvailemaan tämän tarkemmin. Todennäköisesti luen ainakin Muriel Sparkia, Koko Hubaraa, Gene Wolfia ja sarjakuvia. Aloitan maratonin tänään lauantaina kello 10:30 ja jatkan siis huomiseen ja samaan kellonaikaan saakka. Säätiedotus lupailee turhankin kuumaa päivää, joten haikailemani parvekemaraton taitaa onnistua.

Päivitys 12:30

Lukutahti englanniksi ei päätä huimaa. Muriel Spark on kuitenkin yllättänyt iloisesti ja luetut 61 sivua ovat sisältäneet jo lukuisia ilahduttavia pätkiä, sellaisia kuin "I was fascinated by his swinishness", "The wages he offered were of 1936 vintage" ja "She knew this was true but in moments of crisis she fell back on banalities.". Tämän luen varmaankin loppuun saakka tänään. Sparkin kuvaus siitä, miten päähenkilö, kirjailija, katsoo maailmaa on monitahoisesti kiinnostava. Näinkö Spark katsoo maailmaa? Onko tämän kirjan päähenkilö alter ego vai puhdasta fiktiota? En ole lukenut vielä esipuhetta tähän uuteen painokseen (alkuperäinen teos on vuodelta 1981), mutta odotan, että siinä pohditaan näitäkin kysymyksiä.

Päivitys 15:00

Vaihdoin Sparkin Neil Gaimanin The View from the Cheap Seats - kirjaan. Se on kokoelma puheita, artikkeleita, esipuheita ja vastaavia lyhyitä tekstejä. Seuraava sitaatti on puheesta vuodelta 2013 ja käsittelee sitä kuinka kirja syntyy kirjailijan ja lukijan yhteistyönä. Minulle on käynyt näin monesti lapsuuden (ja vielä varhaisen nuoruudenkin) lempikirjoja lukiessa.

I don't know if any of you have ever had the experience of returning to a beloved childhood book. A book that you remember a scene from so vividly, something that was etched onto the back of your eyeballs when you read it, and you remember the way the trees blew in the wind, you remember the whinnies and the stamps of the horses as they fled through the forest to the castle, and the jangle of the bits, and every noise. And you go back and you read that book as an adult and you discover a sentence that says something like, '"What a jolly awful night this would be," he said as they rode their horses through the forest. "I hope we get there soon,"' and you realize you did it all. You built it. You made it. 

Luettuina 102 sivua.

Päivitys 18:45

Pari tuntia lukemista lisää ja nyt koossa on yhteensä 225 sivua. Tällä kertaa jatkoin jo pitkään kesken olleita kirjoja. Satu Lidmanin Häpeä on ihan kiinnostava tietokirja. Gene Wolfin Kiduttajan varjo taas vaatii keskittymistä, enkä ole löytänyt sille aiemmin oikeaa aikaa. Nyt molemmat sentään etenivät ja varsinkin jälkimmäisen pariin palaan oikein mielelläni ja mahdollisimman pian. Nyt hoitokoira pakottaa lenkille, sitten pääsee saunaan!

Päivitys 23:45

Vielä 52 sivua Wolfea luettuna tälle päivälle. Nyt sarjakuvan kimppuun, sitten onkin varmaan aika luovuttaa tämän päivän osalta.

Päivitys 10:45

Illalla aloittelin vielä Fábio Moonin ja Gabriel Bán Daytripper-albumia. Se veikin mukanaan niin, ettei nukkumaan päässyt ennen kuin kaikki 248 sivua oli luettu. Olin lukenut niistä 35 aikaisemmin, joten maratonsaldo kasvoi tästä 213 sivulla. Pidin kovasti runsaasta mutta silti rauhallisesta piirrostyylistä. Aamulla luin vielä hetken Sparkin kirjaa Loitering with Intent. Mikä hieno nimi!




Maratonin aikana luin yhteensä 496 sivua. Suurin osa tästä määrästä tuli tuosta sarjakuva-albumista, joten voinee todeta, että olen hidas lukija. Joka tapauksessa oli hauskaa maratoonata aurinkoisella parvekkeella. Kiitos vielä järjestäjälle Hannan kirjokansi -blogiin!

torstai 15. kesäkuuta 2017

Dekkariviikko: Ian Rankin Hayn festareilla sekä Henkiin herätettävät



Hayn kirjallisuusfestivaaleilla esiintyi yksi lempidekkaristejani: Ian Rankin. Hänen haastattelunsa oli sijoitettu valtavaan Tata-telttaan ja suuri aulateltta oli täynnä jonottajia jo puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua. En ole tullut koskaan lukeneeksi Rankinin haastatteluja tai edes hänestä tehtyä Wikipedia-sivustoa, joten kaikki haastattelussa kyselty oli uutta ja kiinnostavaa.

Rankin kirjoittaa niin, ettei hän aloittaessaan tiedä mitä tulee tapahtumaan. On jokin aihe tai tapahtuma, jonka ympärille tarina alkaa syntyä (tai paljastumaan). Kirjailija itse pitää ensimmäisiä kirjojaan huonoina ja mietti sitä, voisiko yksikään kustantaja enää luottaa sarjan paranemisen myöhemmissä osissa. Toisaalta Rebusin piti esiintyä vain yhdessä kirjassa, mutta hahmo pääsi kirjailijan ihon alle.

Omaan tuliaiskirjapinooni sattui peräti kaksi Muriel Sparkin teosta. Siksi olikin hauska kuulla, että Rankin on tehnyt väitöskirjansa Sparkin teoksesta The Prime of Miss Jean Brodie. Rebus on oikeastaan vastareaktio sille Edinburghille, joka Sparkin teoksissa nähdään. Rebusin avulla Rankin tutkii kaupungin pimeää puolta, sen luonnetta, joka ei katoa pelkällä pintapuolisella uudistamisella. Rankinin kuvaama Edinburgh on myös minulle tärkeimpiä asioita Rebus-teoksissa.

Vähän Sparkin Jean Brodien tapaan myös Rebus on Jekyll&Hyde-hahmo. Joissakin lukemissani kirjoissa tämä on paremmin näkyvillä ja toisissa Rebus on selkeämmin hyvien puolella. Tämä kaksijakoisuus on kyllä varmasti syy siihen, että hahmo aina vaan viehättää. Caffertystä Rankin oli omien sanojensa mukaan tehnyt jo vähän turhankin joviaalin hahmon. Tätä hän pyrkii ilmeisesti uusimmissa kirjoissa muuttamaan. Cafferty on kuitenkin kirjojen arkkipahis.


Uusimmissa kirjoissa otetaan huomioon myös paikallispoliisin muuttuneet toimintatavat. Rankinin mukaan poliisipäällikkö oli koonnut kaupungin dekkaristit yhteen pyytääkseen anteeksi. Paikallispoliisit kun eivät enää tutki murhia itse, vaan niitä tutkii erillinen ryhmä. Rankin kyllä vihjaisi saaneensa tästäkin asetelmasta paljon irti. Ehkä tämä kertoo siitä, kuinka tärkeitä jännityskirjailijat voivat poliisin imagon kannalta olla. Kovin positiivista kuvaa ei poliisivoimista tietysti tapaa saada, mutta ainakin faktat voivat olla oikein…

Todella kiinnostava oli Rankinin kertoma siitä, että hänen teoksensa käännetään amerikanenglannille. En ole tullut koskaan ajatelleeksi, että näin voitaisiin tehdä. Kirjailija huomautti joistakin häntä häiritsevistä sanavaihdoksista (close jää pois, trunk kuulostaa vaan väärältä) mutta voisi kuvitella, että jotakin kielen rytmistä ja kaupungin sokkeloisesta kerroksisuudesta saattaa jäädä uupumaan. Yleisökysymyksessä muuten kyseltiin kumpi näyttelijä on enemmän kirjailijan mieleen? Ei hän suostunut sitä sanomaan, mutta vihjaisi, että kiinnostusta uuden sarjan filmaamiseen on taas ilmassa. Lisäksi tällä kertaa sarja saattaisi edetä sarja per kirja –vauhdilla, mikä kuulostaa paljon paremmalta kuin edelliset jakso per kirja –mallit. Niin ja oikea vastaus olisi ehdottomsti ollut John Hannah.

Esiin nousi myös Rebusin terveys, sillä yleisössä istuvan lääkärin mukaan poliisin pitäisi olla melkoisesti sairaampi. Tämä on ilmeisesti otettu huomioon uudemmissa teoksissa ja Rebus joutuu hiljalleen maksamaan elintavoistaan. Kyseltiin myös, saako Siobhan Clarke koskaan omaa kirjaansa. Vastaus kuului, että saa mikäli oikea tarina tulee vastaan. Tuon kirjan minäkin mielelläni lukisin! Ja nyt, mikäli kukaan jaksoi lukea tänne saakka, vielä lyhyt teksti kirjasta Henkiin herätettävät.


Jännäri alkaa siitä, kun Rebus hermonsa menetettyään joutuu uudelleenkasvatettavaksi poliisikorkeakouluun. Hän ja muut ”henkiin herätettävät” joutuvat tutkimaan vanhoja ratkaisemattomia tapauksia. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että ratkottavaksi määrätyllä tapauksella on yhteys kaikkiin sitä tutkimaan käskettyihin. Tässä joukossa jokainen on enemmän tai vähemmän auktoriteettiongelmainen ja epäilevät työkseen toistensa toimia. Samaan aikaan Siobhan Clark joutuu tutkimaan taidekauppiaan murhaa ilman Rebusia. Sekä Clarke että Rebus joutuvat tässä tarinassa kohtaamaan ikävyyksiä menneisyydestä. Toinen pärjää niiden kanssa tietysti paremmin kuin toinen. Rebus astelee edelleen tiheään tahtiin pubien ovista sisään ja välttelee yhteyksiä ja tapahtumia, jotka eivät kestäisi päivänvaloa. Ammattialkoholistin varmuudella hän onnistuu lataamaan päiviinsä mahdollisimman suuren annoksen olutta ja viskiä samalla kun yrittää pärjätä työssään. Tapauksensa hän toki onnistuu ongelmistaan huolimatta ratkaisemaan.

Pidin kovasti Henkiin herätettävistä. Uudelleenkoulutettavien epäkelpojen poliisien keskinäisiä välejä kuvataan kyynisen kiinnostavasti ja lakoninen dialogi korostaa hahmojen rappiota. Tämä taitaa myös olla se kirja, jossa Cafferty on lopulta liian pidettävä. Jännitys säilyy ja Siobhan Clarke saa vähän aikaa paistatella parrasvaloissa kun Rebus on suljettuna kouluun. Mikään ei tässä teoksessa ole lopulta sitä miltä näyttää.

Helmet-haasteessa kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (vuoden 2004 Edgar Award)


Ian Rankin: Henkiin herätettävät (Blue Moon, 2011)

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Mustille vuorille




Yksi Hayn reissun kohokohdista oli päiväretki Brecon Beaconsin kansallispuistoon. Hay-On-Wyen kylä on aivan puiston tuntumassa ja sinne pääsi kävellen noin kahdessa tunnissa. Aikaan saattoi vaikuttaa se, että koko matka oli yhtä nousua… Kuljin pitkin Offa’s Dyke Pathia. Se on pidempi vaellusreitti, joka kulkee pitkin Englannin ja Walesin rajaa. Maisemissa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa myöskään ennen Mustien vuorten (The Black Mountains) saavuttamista.

Hay-On-Wye

Polku kulki ensin niittyjen, peltojen ja lehmähakojen reunoja. Sitten seurasi puutarhaa ja maalaistaloa, kovin oli rehevää ja kesäistä. Valtavat ruusut ja pionit alkoivat pihoissa jo menettää terälehtensä. Metsiköt ovat lähinnä meidän jalopuitamme, mutta niityillä kasvaa timoteit ja tutut niittyjen kukat. Maataloa ohittaessa kanat kiirehtivät tieltä pois. Päivä oli kuuma ja alkumatkasta olin vain kiitollinen runsaan puuston tarjoamasta varjosta.


Lammaslaitumilla maisema sitten muuttui. Lampaiden lyhyentynkänä pitämän nurmen takaa alkoi vihdoin häämöttää ensimmäinen Mustien vuorten huippu. Hetkeksi nousu helpottui, mutta polkua oli vaikea erottaa. Nurmi on niin kitukasvuista (syötyä) ettei se lakoonnu poluksi. Lisäksi kävelijät taitavat valita kukin oman linjansa avoimella laitumella eikä eroosiokaan pääse synnyttämään polkua. Siispä hieman eksyin. Onneksi oli kartta kuitenkin mukana eikä harharetkestä tullut kovin pitkä. Offa’s Dyke Pathin opasteet olivat toisinaan hieman tulkinnanvaraisia.


Sykähdyttävintä päivän maisemissa oli ero Englannin maalaismaiseman ja Walesin puolen kukkuloiden välillä. Vaikka pellot ja niityt ovat nekin rinteillä, nousevat Mustat vuoret huomattavasti korkeammalle ja tekevät tällä kohden Englannin ja Walesin rajasta dramaattisen. Reitti seurasi tällä kohden kukkuloiden lakia ilman suuria laskuja ja nousuja. Offa’s Dyke Path olisi varmasti ollut pidemmällekin kiitollista seurattavaa. Toisella puolella kulkija näkee siististi rajattuja peltoja ja toisella Brecon Beaconsin kaukaisuuteen jatkuvat huiput.




Nousua näille kukkuloille elävöittivät lampaat ja hevoset, jotka laiduntavat kukkuloilla omissa laumoissaan. Hevosia oli vielä kukkuloiden laella, lampaat eivät ilmeisesti löydä niitä peittävästä kanervikosta tarpeeksi syötävää. Hevoset olivat paikoin hieman kuumottaviakin. Suurella osalla oli pienet varsat, joita emät arvatenkin olivat tarvittaessa valmiita puolustamaan. Lampaat antavat ihmisen tulla paljon lähemmäksi ennen kuin huutelevat karitsansa karkuun, mutta ne sentään väistävät.




Seitsemän tunnin kävelyllä taisi kertyä noin kaksikymmentä kilometriä. Seurasin reittiä nelisen tuntia ja käännyin sitten takaisin. Paluumatka alamäkeen kävi kummasti sujuvammin. Kovin montaa kävelijää en reitillä tavannut, mutta pari polkujuoksijaa jolkotteli ilman kantamuksia. Ehkä reitti on heille arkipäivää! Vastaantulijoiden pitkät katseet saivat selityksen leirintäalueella. Peilistä tuijottavat kasvot olivat palaneet hienosti – puoliksi. 



sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Reissussa: Hay Festival 2017




Törmäsin Hay-On-Wyehin varmaan jo vuosia sitten. Ajatus kirjallisuusfestareista oli outo ja jäi tietysti mieleen. Kun sitten keväällä tähdet asettuivat kauniiseen muodostelmaan, satuin löytämään edulliset lennot samoihin aikoihin festariohjelman julkistamisen kanssa. Kohta olikin lennot, majoitukset, junat ja bussit varattuna ja liput matkalla Suomeen. Kummastelin paperilippuja (sähköisiä lippuja ei tapahtumiin ollut tarjolla) mutta olihan tuon par avion-kirjeen saapumisessa tunnelmaa.

Tänä vuonna juhlittiin, sillä Hay Festival täytti 30 vuotta. Jouduin ajoittamaan matkani niin, että suuremmat kirjailijasuosikkini olivat jo esiintyneet. Kaikki tapahtumat, joihin osallistuin, olivat kuitenkin niin kiinnostavia tai innostavia, ettei tämä suuremmin haitannut. Itse asiassa luulen kirjoittavani kaikista tapahtumista kesän mittaan oman postauksensa, niin paljon ajatuksia ne herättivät. Osa sai ostamaan jonkin kirjan. Ainakin kolmen nuoren runoilijan sähköpostivaihtona syntyneestä kokoelmasta kirjoittelen samassa kuin heidän festivaaleilla esittämästään vinon hauskasta performanssista.




Festivaalin yhteentoista päivään mahtui esiintyjiä laidasta laitaan. Kävin kuuntelemassa runoilijoita, kirjailijoita, stand uppia sekä malilaista elektropoppia. Tarjolla olisi ollut myös paljon puhtaasti yhteiskunnallista keskustelua. Omalta osaltani onnistuin valitsemaan sellaisia kirjailijahaastatteluja, joissa yhteiskunnallisuus oli muutenkin vahvasti läsnä. Kuuntelin esimerkiksi Paul Beattyä, vuoden 2016 Man Booker-voittajaa, jonka teoksen Sellout aiheena on rasismi. Moni esiintyjistä myös väänsi itse tapahtuman osallistujademografian yhteiskunnalliseksi vitsiksi. Ian Rankin huomautti, ettei festivaalin alkuaikoina olisi tullut kuuloonkaan ottaa ohjelmistoon jännityskirjailijaa. Ava Vidal taas vitsaili liberaalista, valkoisesta, keskiluokkaisesta yleisöstään. Ja totta toki on, että suurin osa yleisöstä näytti sopivan tähän kuvaukseen. Ikäjakauma sentään oli laaja ja lapsille ja nuorille oli järjestetty valtava määrä ohjelmaa. Myös esiintyjät olivat huomattavasti moninaisempi porukka kuin yleisönsä. 




Festarialue sijaitsi noin mailin päässä itse kaupungista. Leirintäalueelta pääsi kävelemään sinne Wye-jokea seuraillen. Itse alueella oli katettuja ja kattamattomia tiloja pitopöytineen ja lepotuoleineen lukemiseen ja pikniköintiin. Ruokaa ja juomaa oli tietysti myös tarjolla. Erityisen vetäviksi osoittautuivat Oxfamin käytettyjä kirjoja myyvä hyväntekeväisyyskauppa ja festivaalin esiintyjien teokset yhteen kerännyt valtava kirjakauppa. Jouduin kantamaan kirjani selässä takaisin Suomeen, joten ostettujen kirjojen määrää ei onneksi voinut loputtomiin kasvattaa.


Hayn festivaali oli todella hauska tapahtuma. Vaikka pikkukylään joutuu Lontoosta kulkemaan junalla (ensin Herefordiin) ja sitten vielä bussilla perille, olivat yhteydet toimivat. Keväällä majoitusta oli tarjolla enää telttamuodossa. Tangerine Fieldsin majoituspalveluista jäi kuitenkin vain hyvää sanottavaa. Telttailualueella oli toimivat suihkut ja vessat, jopa puhelinta oli helppo ladata. Eikä ihan joka päivä edes satanut. 

Lisätietoja festareista löytyy täältä, liput tulivat tänä vuonna myyntiin huhtikuussa. 






tiistai 30. toukokuuta 2017

Älä mene, toukokuu!


Vino pino puoliksi luettuja runoteoksia odottelee aikaansa.
Toukokuu on mennyt kovin nopeasti ja tänään on sitten koittanut se päivä, kun pitäisi palauttaa kokonainen graduteksti. Ei se vieläkään tarkastukseen mene, mutta alkaa vihdoin olla valmiihko, toivottavasti ymmärrettävä teksti. Useamman vuoden opiskelutauko ei ollut mitenkään hyvä idea ja paluu graduahdistukseen on ottanut koville. Ehkäpä tästä johtuen olen päätynyt viettämään tavallista enemmän aikaa blogin parissa... Tämä seikka selittänee puolestaan sitä, että vaikka teksti on tänään palautettava, ei se suinkaan ole vielä valmis. Tässä siis lyhyen hengähdystauon kokoinen postaus toukokuun bloggailusta ja samalla pieni katsaus kesäkuuhun.

Toukokuussa kirjoitin pitkästä aikaa tunnisteella "rinkka", kun vihjaisin mahdollisuudesta opetella suunnitusta sovelluksen avulla. Luin myös kaksi runokokoelmaa. Susinukke Kosolan teos oli kiinnostava ja Dylan Thomas Dayn kunniaksi luettu kokoelma tutustutti Walesin tunnetuimman runoilijan tuotantoon. Toukokuulle osui myös HelsinkiLit. Siellä kuunnelluista kirjailijoista lukuun pääsi Laurent Binet. Lukuisat muutkin keskustelut innostivat lisäilemään kirjoja lukupinoon. Ainakin Garth Greenwellin ja Henry Marshin teokset olisi mukava lukea pikaisesti. Litin lisäksi kävin katsomassa ooppera/baletti/nykytanssi-Kullervon ja samassa tekstissä kirjoitin myös mainiosta maaliskuisesta The Dark Side of the Mime -esityksestä. Kun toukokuu vielä alkoi novellihaasteen viimeisillä lukemisilla, voi vain todeta, että olipas virkistävä kuukausi!

Ennen kuin palaan kirjoittamaan tuhatta ja sataa sanaa, haluaisin vielä mainita, että olen huomisesta alkaen viikon verran (mahdollisesti) ansaitulla lomalla kirjallisuusfestareilla. Kyllä! Teltassa yöpyen! Festarit ovat Walesissa ja kyläpahanen, jossa ne pidetään, sijaitsee erään kansallispuiston kyljessä. Luvassa siis viikon verran kirjoja ja kävelyä (ja mahdollisesti selkäsärkyä, kts kohta "teltta"). Pääsen kuuntelemaan ainakin Ian Rankiniä ja Patrick Nessiä, ja katsomaan stand uppia. Ohjelma vaikuttaa todella lupaavalta. Hyvää toukokuun loppua itse kullekin. Kauhean nopeasti se tikittelee menemään.

Kukkula Snowdoniassa.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu



ja jos vain uskaltaisimme olla vihaisia
emme palaisi tänne

Päällimmäiset ajatukset lukiessa: maailma loppuu ja ihminen on pelkkää katoavaa lihaa, yksi masentunut, melankolisen seksuaalinen ruumis. Maailmaan hitaasti laskeutuvasta hämärästä nousee kuitenkin synkkää leikkisyyttä (ja taivaalta avaruuskissoja). Parissa pidemmässä runossa on lyyrisen toistuvia avainlauseita helpottamassa niiden tulkintaa.

mutta vielä meillä on leipämme

Jääkaappimagneeteista kootut runot taas keventävät kokoelmaa ja avaavat ihmisen himokasta kaipuuta kosketukseen. Loeta, Malraux’ta ja Foreria mukailevat listat (kyllä, jouduin vähän googlailemaan jokaisen kohdalla) osoittavat ihmisen naurettavuutta ja ihmisten naurettavaa samanlaisuutta keskenään. Kosolan ihmiset tuntuvat tosiaan olevan avaruuskissojen leikkikaluja. He yrittävät tarttua mitättömiin elämiinsä lopun aikoja katsellessaan.

etsiä hyvää tapaa kuolla
koska ei löydä hyvää tapaa elää

Kuulostaa kovin synkältä, mutta tässä on myös kokoelman vahvuus. Kosolan runot sallivat ihmiselle hänen pienuutensa, säälittävyytensä ja täyttymättömän kaipuunsa. Varjoisa maailma epätäydellisine ihmisineen on lohdullinen, jopa kaunis. Ja ihmisen maailman loppuessa

pulut laihtuivat perusrakenteiden halkeamissa


Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko, 2016)

torstai 18. toukokuuta 2017

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?



Kirjoitettuaan yhden parhaista lukemistani teoksista, HHhH:n, Binet on vaihtanut vapaalle. Tässä teoksessa todelliset tapahtumat sekoittuvat iloisesti kuviteltuihin. Roland Barthes, merkittävä semiootikko, todella kuoli jäätyään auton alle, mutta Binet kehittelee tämän tapahtuman ympärille lennokkaan keitelmän murhamysteeriä, idolinpalvontaa, jalustojen murskausta, mystistä semiotiikkaa ja satiiria. Tämän teoksen mukaan Barthes murhattiin, koska hän oli löytänyt kielen seitsemännen funktion. Tämä melkeinpä mystinen funktio, puhetaidon äärimmäinen taidonnäyte, sallisi sen haltijan vakuuttaa kenet tahansa mistä tahansa. Sitä havittelevat muiden tahojen ohella myös molemmat presidenttiehdokkaat Giscard ja Mitterrand.

Ranskassa arvostetuimmat ajattelijat ovat tähtiä (vastavalitun presidentti Macronin ansioluetteloon kuuluu toimiminen filosofin assistenttina), mutta kyllä heitä näemmä voi myös ankarasti satirisoida. HelsinkiLitin keskustelussa Binet sanoi käyttäneensä hyväkseen haastatteluja ja anekdootteja ja niinpä on myös mahdollista, että hurjemmillakin tapahtumilla on jotakin todellisuuspohjaa. Foucault, Derrida, Kristeva ynnä muut tunnetut älyköt päätyvät Binet’n käsittelyssä mitä kummallisimpiin tilanteisiin SM-klubeilla ja hautausmailla.

Komisario Bayard pistetään selvittämään Barthesin kuolemaa pikemmin poliittisin kuin oikeudellisin perustein. Hän on kuitenkin oikeistoa kannattava käytännön mies, joka tarvitsee vasemmistolaiseen akateemiseen maailmaan tulkin. Lisäksi koko homma näyttää kietoutuvan käsittämättömän semiotiikan ympärille. Simon Herzog, vetäytyvä väitöskirjan tekijä, pääsee Bayardin tulkkina elämänsä seikkailuun. Jacques Bayardin nimi juontuu muuten erään amerikkalaisen toimintasankarin nimestä ja Simon Herzogin alkukirjaimet viittaavat erääseen kuuluisaan yksityisetsivään (kertoi Binet HelsinkiLitissä). Semiotiikkaa, semiotiikkaa.

Binet selittää semiotiikkaa melko tavalla ja pistää oikeasti eläneet hahmonsa luennoimaan. Nämä hetket saavat tarinan välillä pysähtymään ja murhamysteerinä teos pääseekin oikeuksiinsa vasta lopussa tapahtumien kiihtyessä. Selittäminen taitaa kuitenkin olla tarpeen. Tunnen hyvin komisario Bayardin hämmennyksen ja muistelen lukiessa lämmöllä erästä omassa opinahjossa vieraillutta luennoitsijaa. Musiikkitieteen professorin, semiotiikan tutkijan Eero Tarastin, luennot olivat tuolloin kuin kurkistus outoon maailmaan, jonkinlaiseen kaikkialle hajoavaan sumeaan kielelliseen matematiikkaan. Suurin osa luennoista viuhui vauhdilla päälaen yli ja silti ne olivat kovin kiehtovia.  

Simon Herzogin sisäinen semiologi ärähtää. Lukemisen nautinto, pälä pälä. Semiologia on hämärää, senkin idiootti.

Vaikka teos ei pysy aivan kasassa, ei aivan saavuta kaikkea sitä mihin kurkottelee, pidin siitä kuitenkin kovasti. Kun ylimielinen kalju hujoppi yrittää Collège de Francen luentosalissa karistaa komisarion kannoiltaan tokaisemalla ”Kieltäydyn antautumasta vallan identifioimaksi”, tunnen tarvetta hihkua ääneen. Merkkien tulkitsija-Simonin semioottinen maailmanymmärrys ja sen mukaiset kokemukset ovat välillä hulvatonta luettavaa. On ihan mahdollista, että semiotiikkaa tai teoksessa esiintyviä ajattelijoita tuntematta kirjasta saa vähemmän irti. Se kuitenkin revittelee niin moneen suuntaan, että muuhunkin voi teoksessa keskittyä.

HelsinkiLitin keskustelussa Binet kertoi käyttäneensä teokseen 1980-luvun alkuvuosien todellisia tapahtumia ja myös opiskelleensa käsittelemiään aikansa ajattelijatähtiä. Teos on tosiaan kunnianhimoinen sekamelska presidentinvaaleja, pommeja, filosofiaa, pössytteleviä opiskelijoita, takaa-ajoa Pariisin kaduilla… Unohtamatta Logos-klubia, puhetaidon kilpa-areenaa, jossa häviäminen voi tehdä fyysisesti kipeää. Tämä kirjoitus tuntuu kovin riittämättömältä. On vaikea kuvailla näin runsasta teosta sille oikeutta tehden. Kokonaisuus ei ehkä aivan toimi, mutta moni yksittäinen luku ja kohtaus jää elämään mielessä.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.


Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus, 2017)

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan



Tänään on äitienpäivän lisäksi toinenkin juhlapäivä. Dylan Thomas Day juhlistaa Walesin varmasti tunnetuinta runoilijaa. Sen kunniaksi luin Thomasin suomennettuja runoja (ja sain vihdoin käytyä runohaasteen kimppuun, kiitos vaan haasteajan pidentämisestä!)

Thomas ei kirjoita helposti avautuvia runoja, vaan ne ovat täynnä paitsi symboliikkaa myös merkitysten vaihtoja ja runoilijan itse kehittelemiä hahmoja. Hänen ihmisensä on osa luontoa, ihmisen kuolema osa universumin elämää. Runossa Kieltäytyminen suremasta lapsen kuolemaa tulipalossa Lontoossa Thomas kirjoittaa

En murhaa
hänen lähtönsä ihmisyyttä haudan totuudella
enkä saastuta hengen levähdyspaikkoja
enää yhdelläkään elegialla
viattomuudesta ja nuoruudesta.

Runojen aiheet vaihtelevat ruumiin iloista mystiseen lapsuuteen sananjalkamäellä. Lukiessa perusteellinen esipuhe ja kääntäjän suomennoksiin liittyvät huomiot ovat ahkerassa käytössä. Luen

Pidelkää kiinni näistä muinaisminuuteista käenkuussa
Glamorganin kukkulan hontelon, neljännen esteen alla,
kun vihreät kukinnot kiitävät ylöspäin ajan jahdissa;

enkä ymmärrä yhtään. Suomennos on vuodelta 1990 ja on vaikea sanoa missä määrin vanhahtava kieli on alkuperäisen vaatimaa. Ainakin kaivostyöläiseen viittaavan sanan laturi merkitys on erikseen luettava suomentajan huomioista. Vaan sitten

Valo puhkeaa sinne missä aurinko ei paista;
missä meri ei liiku, sinne tulvii
sydämen vuorovesi,
ja valon olennot, sarastuksen henget
kiiltomadot päässä,
marssivat lihan läpi missä liha ei peitä luita.

Suomentaja selittää tätäkin runoa, antaa vihjeitä tulkintaan. Mutta teen omani, nautin kielestä, kielikuvista ja päädyn osin toisiin merkityksiin. Se vie aikaa, monta lukemista, mutta yht’äkkiä runo on tärkeä ja kaunis, hurjakin. Runojen voima tuntuu löytyvän niiden monimerkityksisistä, konkreettisista kuvista. Jostakin saa aina kiinni, vaikka vaivaa on nähtävä.

Suomentaminen on varmasti ollut erittäin haastavaa. Silti yksi Thomasin tunnetuimmista runoista Do not go gentle into that good night on saanut Marja-Leena Mikkolalta pätevän käännöksen Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön. Myös suomennoksen voi lukea hurjana ja raivo tarjoaa jo sanana samanlaista dramatiikkaa kuin englannin rage.


Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.

Suurin osa Dylan Thomasin runoista näyttää pääkaupunkiseudulla viihtyvän Pasilan kirjavarastossa enkä varaamatta saanut kirjastoreissulta matkaan yhtään alkuperäiskielistä teosta. Suomennoksia tulee laulettua pään sisällä ja sekin taitaa olla onnistuneen käännöksen merkki. Samankaltaisesti soi alkuperäinen kieli

Rage, rage against the dying of the light.

Kaikki lainaukset ovat pätkiä pidemmistä runoista.

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava, 1990)

perjantai 12. toukokuuta 2017

Loppukevään ohikirjallisia

Rankka kulttuuriharrastus vaatii tuhdit eväät. 
Podcast-suositus paikkaa imagokolauksen.

Huhtikuu kiiti ohitse ilman esiintyviä taidemuotoja. Sitä hallitsi pikemminkin Netflix. Maaliskuussa kävin kuitenkin Tampereella kokemassa elämäni ensimmäisen miimiesityksen ja eilen suuntasin vuoden tauon jälkeen Oopperatalolle. Alla tunnelmia molemmista esityksistä.

Dark Side of the Mime

Ennen esitystä erehdyin lukemaan siitä. Olin menossa näytökseen yksin ja jännitti joutuisinko osallistumaan esitykseen. En onneksi joutunut, mutta kylläpä heittäytyivät hienosti he, jotka Marc Gassot mukanaan lavalle vei. Ei ollut nimittäin helppo paikka. Muutamilla eleillä Gassot pisti heidät esimerkiksi neuvottelemaan poliisin kanssa vaihtoehtoisista sakonmaksutavoista. Kun esitystä kutsutaan myös pornomiimiksi, voitte kuvitella mitä nämä tavat olivat.

Kuvittelu oli muutenkin illan johtava kauhistus. Sillä mitä pitäisi ajatella itsestä, kun pystyy vaivattomasti näkemään mielessään, kuinka Gassot pukeutuu murhaamansa naisen nahkoihin? Esityksessä mennään äärimmäisyyksiin ja otetaan kaikki irti makaabereista aiheista. Miimin avulla. Käsittämättömän taitavasti. Ja edellinen kysymys vaan monimutkaistuu. Mitä pitäisi ajatella itsestä, kun nauraa antaumuksella ja suorastaan odottaa, että lavalla tapahtumat viedään vielä pidemmälle? Vastausta en tiedä, mutta voinpa suositella tätä kammotusta lämpimästi. Seuraavat näytökset ovat kesäkuussa Helsingissä Teatteri Takomossa.

Kullervo

Ensin epäilytti. Näin huonolla paikalla en ollut koskaan aiemmin istunut. Osa lavaa rajautui näkökentän ulkopuolelle. Lisäksi alkupuolen tanssiosuudet eivät tuntuneet kuljettavan tarinaa eteenpäin. Toisaalta oli ilo nähdä kesällä Tero Saarinen Companyn esityksissä vakuuttanut David Scarantino lavalla. Siitä huolimatta, että nautin sooloja ja duettoja enemmän useamman tanssijan kohtauksista. Edellä mainittu istuinpaikka saattoi hyvinkin vaikuttaa tähän. Joukkokohtauksia korkeus helli ja kuviot tulivat hienosti esiin. Pystyin seuraamaan kokonaisuutta toisella tavalla kuin alemmilla parvilla on mahdollista.

Kun kuoro marssi lavalle, pääsi esitys kunnolla käyntiin. Kuoro ja tanssiryhmä toimivat yhdessä lavalla, vaikka toinen oli jähmeä ja toinen levoton ja liikkuva. Vankalla asiantuntemattomuudella uskaltaisin myös sanoa, että Lintu ja koko orkesteri teki todella hienoa työtä. Kuuntelin Kullervoa ennakkoon, jotta pystyisin seuraamaan tarinan etenemistä musiikin avulla. Sibeliuksen musiikki on tietysti vaikuttavaa, mutta ennakkokuuntelu ja Kullervo-osuuksien lukeminen Kalevalasta teki siitä myös ymmärrettävämpää. Kun Kullervo lähtee sotaan, musiikki tuntuu liian kepeältä, melkein iloiselta. Ja sitten sitä lukee, että niii-in, soitellenhan se Kullervo sinne sotaan lähtikin. Syyllisyys iskeekin Kullervoon kunnolla vasta viimeisessä osassa, joka kevyemmän sotaosuuden jälkeen tuntuu tietysti erityisen dramaattiselta. On kuitenkin todettava, etten edelleenkään oikein osaa nauttia oopperalaulusta. Siihen liittyvää oivallusta joudun vielä odottelemaan.


Kullervo tarjosi juuri sitä mitä odotin. Jykevä ja dramaattinen esitys syveni nykytanssin avulla ja kokonaisuus oli todella nautittava. Pidän synkästä teatraalisuudesta ja sitä riitti. Varsinkin toinen näytös oli vetoava. Olen nähnyt joitakin esityksiä, joissa on yritetty yhdistää perinteisesti erillisiä taidemuotoja. Niiden perusteella sanoisin, ettei se useinkaan onnistu. Kullervo yhdistää kuitenkin onnistuneesti nykytanssin ja oopperan. Ylioppilaskunnan laulajat soivat edelleen päässä, naiset tanssivat pyörivällä lattialla kuolemantanssia valkoisissaan ja välillä ryhmä miestanssijoita lyö askeltensa äänen hiljentyneeseen saliin.

Kun kyllästyn näihin ääniin päässäni, aion palata katselemaan ja kuuntelemaan tätä:

https://www.youtube.com/watch?v=1Sw2JJ5nSbM