Paluu Maamerelle

Kirjastossa katse osui tutulta näyttävään kirjanselkään. Koska olen nähnyt Tehanua  kutsuttavan Maameren tarinoiden päätösosaksi, olen olettanut ettei Maamerelle palata kuin tutuin tarinoin. Vaan Le Guin onkin kirjoitellut peräti kaksi jatkoteosta ja Wikipedian mukaan myös novellikokoelmasta Pimeälipas ja muita tarinoita löytyy Maamerelle sijoittuvia tarinoita. Ilolla noukin mukaani Kertomuksia Maamereltä. Siinä on viisi erillistä tarinaa, jotka liittyvät tai ovat liittymättä edellisten osien päähenkilöihin.

Tapahtumapaikkana ovat tietysti Maameren erilaiset saaret. Jäljittäjä kertoo Roken velhosaaren alkuajoista. Tummaruusu ja Timantti on rakkaustarina. Maanytimet kertoo aiemmista tarinoista tutun velhon Ogionin nuoruudesta kun taas Yläsuolla tapahtuu Maameren tarinoiden aikaan. Sudenkorento vie takaisin Rokelle. Tutut hahmot ja paikat aiheuttavat tunnistamisen iloa.

Selkeimpänä teemana näissä tarinoissa ovat Le Guinille tyypillisesti miesten ja naisten väliset suhteet. Kun Roken alkuaikoina naiset jakavat tietonsa miesten kanssa, on tasapaino Sudenkorentoon mennessä keikahtanut niin, ettei Irian, nuori nainen, pääse Rokelle edes opiskelemaan. Mahti tunnistetaan kyllä naisissakin, mutta sitä ei vain pidetä arvokkaana. Tavalliset taikurit voivat mennä naimisiinkin, mutta velhojen mahtia seksi uhkaa. Rakkaustarinassa on rakastavaisten tehtävä valinta taikuuden ja rakkauden ja musiikin välillä. Kaikkea ei ehkä voi saada, mutta uskomukset musiikin ja rakkauden mahtia rapauttavasta vaikutuksesta ovat ehkä sittenkin vain uskomuksia.

Kun ensimmäisen kerran luin Maameren tarinoita, tuntui kieli raskaalta ja etäännyttävältä. Kun siihen tottui, tuntui se osaltaan luovan tarinoille ominaisen käytännöllisen mytologian tunnun. En tiedä onko suomentaja pysynyt samana koko sarjan ajan (tässä Kristiina Rikman). Erinomaista työtä suomennokset joka tapauksessa ovat.

Ursula K. Le Guin: Kertomuksia Maamereltä (WSOY, 2002)