lauantai 24. lokakuuta 2015

Kultarinta ja metsän lumo

Hyvistä aikeista huolimatta ovat syksyn metsäreissut kutistuneet yhteen pikaiseen käyntiin Nuuksiossa. Edes sieniä tai puolukkaa en ole päässyt hamuamaan. Ehkä juuri siksi tämä metsää hengittelevä teos lumosi minut. Nyt tahtoisin lähinnä pakata rinkan ja suunnata metsään. Tai ehkä pohjoiseen, erämökkiin talvehtimaan, kuten Erik tekee maailman käydessä liian ahdistavaksi.

Tarina on ensin isän, sitten tyttären ja koko ajan metsän. Ajassa käydään kansalaissodan molemmin puolin ja vielä tarinan päättyessä 1930-luvun loppupuolella sodan kaiut vaikeuttavat ihmisten elämää. Luonnontutkija seuraa torpparin tytärtä metsään etsimään harvinaista pöllöä. Erik ampuisi sen museon kokoelmiin, mutta Lidia eksyttää miehen öisessä metsässä. Sota saattaa nuoret lopulta yhteen.

Erikin ja Lidian kertomuksen jälkeen tuntui siltä, että eikö tässä jo ollut tarpeeksi tarinaa, mitä heille vielä voi tapahtua? Pidinkin pienen tauon ennen siirtymistä heidän tyttärensä Mallan kertomukseen. Sitten ahmin romaanin loppuun. Toisessa osassa Mallan tarinan sivupolkuja kulkee yksinäinen Joel, joka elää karhun kanssa. Karhu tuo alusta saakka melkeinpä myytillisen ulottuvuuden kerrontaan. Kontio pysyy kuitenkin todellisena olentona, lihana ja verenä, eikä typisty merkityksettömään mystisyyteen.  

Pienetkin yksityiskohdat sidotaan tapahtumiin, avonaisia langanpäitä ei jää. Osin tämä tuntuu aivan hienoisen keinotekoiselta. Siinä onkin sitten kaikki kritiikki, jota teosta kohtaan voin osoittaa. Kultarinta on koskettava tarina herkistä ihmisistä, jotka eläinten tapaan pakenevat metsään heti tilaisuuden tullen. Toivottavasti pääsen pian kokeilemaan, avautuuko pimeä metsä tosiaan aisteille, kuten kirjassa väitetään.


Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus, 2014)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti