Hyvistä aikeista huolimatta ovat syksyn metsäreissut
kutistuneet yhteen pikaiseen käyntiin Nuuksiossa. Edes sieniä tai puolukkaa en
ole päässyt hamuamaan. Ehkä juuri siksi tämä metsää hengittelevä teos lumosi
minut. Nyt tahtoisin lähinnä pakata rinkan ja suunnata metsään. Tai ehkä
pohjoiseen, erämökkiin talvehtimaan, kuten Erik tekee maailman käydessä liian
ahdistavaksi.
Tarina on ensin isän, sitten tyttären ja koko ajan metsän.
Ajassa käydään kansalaissodan molemmin puolin ja vielä tarinan päättyessä 1930-luvun
loppupuolella sodan kaiut vaikeuttavat ihmisten elämää. Luonnontutkija seuraa torpparin
tytärtä metsään etsimään harvinaista pöllöä. Erik ampuisi sen museon
kokoelmiin, mutta Lidia eksyttää miehen öisessä metsässä. Sota saattaa nuoret lopulta
yhteen.
Erikin ja Lidian kertomuksen jälkeen tuntui siltä, että eikö
tässä jo ollut tarpeeksi tarinaa, mitä heille vielä voi tapahtua? Pidinkin pienen
tauon ennen siirtymistä heidän tyttärensä Mallan kertomukseen. Sitten ahmin
romaanin loppuun. Toisessa osassa Mallan tarinan sivupolkuja kulkee yksinäinen Joel,
joka elää karhun kanssa. Karhu tuo alusta saakka melkeinpä myytillisen
ulottuvuuden kerrontaan. Kontio pysyy kuitenkin todellisena olentona, lihana ja
verenä, eikä typisty merkityksettömään mystisyyteen.
Pienetkin yksityiskohdat sidotaan tapahtumiin, avonaisia langanpäitä
ei jää. Osin tämä tuntuu aivan hienoisen keinotekoiselta. Siinä onkin sitten kaikki
kritiikki, jota teosta kohtaan voin osoittaa. Kultarinta on koskettava tarina
herkistä ihmisistä, jotka eläinten tapaan pakenevat metsään heti tilaisuuden
tullen. Toivottavasti pääsen pian kokeilemaan, avautuuko pimeä metsä tosiaan
aisteille, kuten kirjassa väitetään.
Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus, 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti