tiistai 12. joulukuuta 2017

Podcastien TOP-lista

Tämä "joulukalenteri" täyttyy näemmä listoista. Ehkä vuodenvaihteen lähestyminen saa aikaan tarpeen katsoa missä mennään ja minne ollaan menossa. Seuraavassa listaan lempipodcastejani. Olen löytänyt podcastit vasta tämän vuoden puolella, joten aika suppealla otannalla mennään vielä. Nämä 11 tapausta ovat kuitenkin tutustumisen arvoisia.

1. Comedian's Comedian

Olen aivan hurahtanut tähän podcastiin. Haastattelija, koomikko Stuart Goldsmith, onnistuu luomaan luottamuksellisen jutustelu-ilmapiirin, jossa voidaan puida niin luovaa työtä kuin mielenterveysongelmiakin. Ilo kuunnella silloinkin, kun ei ole koskaan kuullutkaan haastateltavasta. Noin viikon radiossa oli jotakin samaa innostunutta ja luottamuksellista. Sen listaisin, jos se ei olisi loppunut. Jaksot löytyvät kyllä edelleen Areenassa! Comedian's Comedianin uusimmat jaksot löytyvät sen sijaan täältä.

2. Politbyroo

Politbyroo on perjantain piriste. Byroon kolme keskustelijaa käyvät läpi viikon puheenaiheita Paavo Väyrysestä Pohjois-Koreaan. He eivät välttele eri mieltä olemista, vaikka keskustelu tapaakin ystävällishenkisenä pysyä. On aina mukava kuunnella asiastaan innostuneita ihmisiä jutustelemassa (tahi väittelemässä ja räyhäämässä). Korpinen, Parpala ja Töyrylä. Mainiota. Löytyy ainakin Soundcloudista.

3. No Such Thing As A Fish

Visailuohjelma QI:n taustajoukkojen tekele. QI on Stephen Fryn aiemmin luotsaama ohjelma, jossa kisataan kaiken maailman knoppitiedosta. Faktoja keräävät tyypit vuodattavat ylijäämämateriaalin tähän podcastiin. Jokainen kertoo vuorollaan faktan, josta sitten yhdessä murjaillaan. Ainakin iTunesissa tai täällä.

4. Sivumennen

Olen myöhäisherännäinen tämän podin suhteen ja muistan hieman vieroksuneeni sitä ensin huonohkon äänenlaadun takia. Viime jaksoissa en moista ongelmaa ole enää huomannut eikä Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen ohjelmasta olekaan sitten muuta kuin hyvää sanottavaa. Kiinnostavaa, asiantuntevaa, innostavaa.

5. Guardian Books

Laatulehdeltä laatupodcast. Erityisesti mieleen on jäänyt George Saundersin haastattelu. Löytyy monesta palvelusta!

6. Mellan raderna

Jeanette Öhmanin ja Karin Jihden keskustelua lukemiseen liittyen. Täytyy myöntää, että ajoittain ruotsin taito pettää. Kyse on kuitenkin yleensä tutusta asiasta ja hauskaa keskustelua on mukava seurata jo kielitaidon preppauksen merkeissä. Sivumennenin ja Mellan radernan #metoo-painotteiset jaksot (edellisen uusin ja jälkimmäisen kohdalla jakso nimeltä Arya Stark-listan) oli hauskaa kuunnella peräkkäin.

7. Dork Forest

Dork Forest on koomikko Jackie Kashianin luotsaama haastattelupod. Jokaisessa jaksossa on vieras intoilemassa tälle tärkeästä asiasta, vaikkapa Smashing Pumpkinsista tai ristipistotöistä. Yllättävän mielenkiintoinen oli myös teemapuistoista innostunut tyyppi. Ja onko mitään parempaa kuin silmät innosta kiiluen tärkeistä aiheista puhuvat ihmiset (kts. edellä Politbyroo).

8. Richard Herring's Leicester Square Theatre Podcast

Minä tosiaan pidän brittiläisestä stand upista ja sikäli innostun myös tämän podin pitäjästä ja vieraista. Moni asia toistuu jaksosta toiseen ja kohta huomaa jo odottavansa, minkä unohdetun meriitin hän on tällä kertaa vieraastaan kaivanut esiin tai josko jo kohta tulisi käyttöön uusia hätävarakysymyksiä. Ne ovat kokoelma varmasti kaikkien aikojen huonoimpia haastattelukysymyksiä. Erittäin hauska haastattelupod, jonkinasteinen viehtymys alapäähuumoriin täytynee tosin olla.

9. POLITICO's Nerdcast

Tämä nörttilähetys keskittyy Yhdysvaltain politiikkaan. Asiantunteva, ajankohtainen keskustelu toimii myös yleissivistyksenä, sillä itselleni jenkkipolitiikan maailma on aika tuntematon.

10. Song Exploder

Mainion silloin, kun kappale on tuttu. Artisti leikkelee tekeleensä pieniin osiin ja kertoo miten kappale syntyi. Ainakin Soundcloudista löytyy tämä.

+ uusi tuttavuus eli Marc Maronin WTF. Vielä yksi koomikon vetämä haastattelupod, jossa on vieraina esimerkiksi näyttelijöitä ja muusikoita. Toissajaksossa James Franco. Löytyy ainakin Spotifysta.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow



Teoksen inspiraationa on yksi taru vanhasta walesilaisesta Mabinogion-kokoelmasta. Kokoelma on peräisin keskiajalta ja kirjoitettu alun perin kymrin kielellä. Se kokoaa yhteen aiemmin vain suullisena esitettyjä tarinoita. Tarinat ovat osittain samoja, joita esimerkiksi kuningas Arthurista on kerrottu muissa lähteissä. Onkin epäselvää, kenen tarinat ovat alkuperäisiä. Joka tapauksessa kokoelma on tärkeä dokumentti walesilaisesta suullisesta tarinaperinteestä. Walesilaiskustantaja Seren on pyytänyt nykykirjailijoita muokkaamaan Mabinogionin tarinoita uuteen uskoon. Yksi näistä teoksista - Bird, Blood, Snow - ottaa käsittelyyn legendan Peredurista, Arthurin ihailijasta, joka päätyy matkoillaan kylvämään ympärilleen väkivaltaa. On arveltu, että Peredur olisi version Chrétien de Troyesin Percivalista. Jones tuntuu kallistuvan samalle kannalle, sillä jälkisanoissa hän kirjoittaa Peredurin tarinan tuntuvan keskeneräiseltä. Se on kuin kokoelma muodissa olevia teemoja ja käänteitä. Saman keskeneräisyyden tunnun Jones on jättänyt omaan versioonsa. Kirjassa on monia kertojia, poliisin tapauskertomuksia, sairaskertomuksia ja lehtijuttuja. Lukija tehköön omat päätelmänsä.

Nyky-Peredur on nuori poika rikkinäisestä perheestä. Hänen isänsä onneton nimi Ap Efrog kääntyy muiden lasten suussa haukkumanimeksi ape frog (apinasammakko). Poika huikkaa yksitoistavuotiaana (mikäpä muu luku voisi tulla kyseeseen kun ollaan tarustossa) heipat äidilleen ja kuulee väärin tämän neuvot. Niiden perusteella hän lähtee etsimään Arthuria, hyvin tietoisena vanhoista taruista. Niinpä hän ei ylläty, kun matkalle sattuu ruokaa tarjoava kaunis tyttö tai ensimmäinen pahantekijä, jonka silmään Peredur taruja noudattaen tuikkaa kepin. Tästä alkaa verinen matka, Arthurin etsintä, jossa Peredur mielessään oikeuttaa kammottavia tekoja omaan tarinaansa sopivina.

Bird, Blood, Snow on tarina hulluudesta ja onnettomasta lapsuudesta. Se on myös tarina väkivallasta ja tarinoiden voimasta. Vanhat tarut ovat usein äärimmäisen väkivaltaisia. On kiinnostavaa lukea tuollaisesta väkivallasta, kun se on siirretty nykykontekstiin ja vaikuttaa sen vuoksi täysin ylimitoitetulta ja väärältä ja mielenvikaiselta. Cynan Jonesin tapa kirjoittaa sopii erinomaisesti ohjaamaan lukijan huomiota yksityiskohtiin, jotka tekevät tarinasta satuttavan, jotka saavat väkivallan tuntumaan. Samaan aikaan, kun lukija säälii Peredur-poikaa, kammoaa hän tämän väkivaltaisuutta. Vaikka Jones kirjoittaa erittäin graafisesti väkivallasta, ei hän kuitenkaan mässäile sillä. Kaikki tarinan vivahteet ovat vain olemassa samaan aikaan, oli sitten kyse silmään tuikatusta kepistä tai saman kohtauksen kokon ympärillä naukkailevien lasten keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä. Jones osaa poimia juuri ne asiat, jotka saavat lukijan ymmärtämään kohtausten monia vivahteita.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kirjan kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow (Seren Books, 2012)

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

TBR 2018



Kirjahyllyt ovat viime aikoina täyttyneet sellaista vauhtia, että on vihdoin aika koota ensimmäinen TBR-lista. TBR tulee siis sanoista "to be read". Suurin osa näistä kirjoista on lämmitellyt hyllyä vasta pari vuotta. Olisi kuitenkin hyvä ottaa tavaksi myös lukea ostetut kirjat...  Jos saan näistä vaikkapa kolme luettua, olen todella tyytyväinen. Erityisen mukava olisi saada joku noista tiiliskivimäisistä paperikokoelmista luetuksi.



Listalta löytyvät seuraavat kirjat:

1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
2. Orhan Pamuk: Lumi
3. Patrick Ness: The Rest of Us Just Live Here
4. AS Byatt: Riivaus
5. Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
6. Osuma Dazai: Ei enää ihminen
7. Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret
8. Jules Verne: Pariisi 1900-luvulla
9. Salman Rushdie: Firenzen lumoojatar

10. Iain Banks: Siirtymä

lauantai 9. joulukuuta 2017

Marraskuun runoja

Luin marraskuussa kahta runokirjaa limittäin. Ne kuuluvat suomalaiselle grand old ladylle Sirkka Turkalle sekä walesilaiselle, kansallisrunoilijaksikin nimetylle, Gillian Clarkelle. Vaan kovin olivat erilaisia nämä kokoelmat.



Clarken kokoelman teemana on vesi kun taas Turkka kirjoittaa kuolemasta, luopumisesta, rakkaista elämistä. Clarke kirjoittaa jollakin tavalla steriililtä tuntuvaa tekstiä. Sellaista runokieltä se tuntuu olevan. Siinä tunteet ovat niitä mitä runo sanailee, eikä runo siis tunnu niinkään kertovan tunteista. Kaunista tekstiä toki ja paikoin purevaakin. Turkan runojen verisen luopumisen rinnalla ne eivät kuitenkaan tuntuneet juuri miltään. Clarken luonto on kaunista ja enintään surullisin tavoin tunteita peilaavaa. Turkan luonto on kipua ja rakkautta, joka tuntuu luopumisen tuskana. Sen kauneus ei ole visuaalista vaan kahden elävän yhteyttä. Kun Clarke ylistää kymriä, oodailee Turkka sairaiden ja kuolleiden sydänverellä. Yhdistelmä oli siis harvinaisen huono ja Clarke varmasti ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Molempien kohdalla kyseessä oli ensimmäinen tutustuminen. Turkkaan tulen varmasti palaamaan pikaisesti, kun taas Clarke saa jäädä odottelemaan toisenlaista aikaa.

Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (Tammi, 2004)
Gillian Clarke: A Recipe for Water (Carcanet, 2009)

perjantai 8. joulukuuta 2017

Elokuvat TOP 30 osa 1

Olin joskus elokuvanrakastaja ja tuosta ajasta todistavat edelleen kellaria kansoittavat DVD-laatikot. Sitten olin vuosia ilman televisiota ja DVD-soitinta ja viimeistään streaming-palveluiden myötä sarjat tuntuivat syrjäyttäneen elokuvat pysyvästi. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin palaillut elokuvien pariin ja alkanut manailla streaming-palveluiden huonoa elokuvatarjontaa. Olen haikaillut pääsystä takaisin omien kokoelmieni pariin ja ehkä siksi innostuin rustaamaan ylös vanhoja suosikkeja. Uusia suosikkeja ei tietysti ole päässyt juuri ilmaantumaan. Sain aikaiseksi 30 elokuvan listan. Näistä elokuvista olen nähnyt melkein jokaisen vähintään kahdesti. Joissakin minua puhuttelee tarina, joissakin kuvaus tai rytmi tai jokin henkilöhahmo. Parhaat elokuvat tarjoavat eri asioita eri katselukerroilla ja toisaalta monesta vanhasta suosikista aika on ajanut ohi. Julkaisen listan kolmessa osassa, tässä niistä ensimmäinen.

30. Inception

Inception on varma viihdyttäjä. Elokuva tarjoaa ainakin näennäisen syvällistä pohdiskelua siitä kuinka ihmismieli toimii. Leonardo DiCaprio esittää rikollista, joka hankkii maksusta tietoja tunkeutumalla ihmisten uniin. Hän saa mahdollisuuden pyyhkiä pois rikosrekisterinsä ja palata perheensä luo – mutta keikka ei olekaan ihan tavanomainen. Tiimin (muun muassa Ellen Page ja Joseph Gordon-Levitt) tehtävänä on istuttaa ajatus unten kautta. Mutta kuka onkaan nainen, joka tiimin rakentamissa unissa ilmestyy tehtävää sabotoimaan? Viihdyttävää toimintaa ja mainioita näyttelijöitä.



29. Holy Smoke!

Ruth (Kate Winslet) lähtee Intiaan ja löytää Rakkauden. Hänen perheensä ei kuitenkaan pysty tätä hyväksymään ja kutsuu avukseen kulttien uhreihin perehtyneen aivopesijän PJ Watersin (Harvey Keitel). Seuraa äijän ja nuoren naisen tahtojen taistelu, joka sekoittaa vähintäänkin machon Watersin identiteetin. Jane Campionin ohjaama elokuva on kiinnostava myös kuvatessaan australialaista peräkylää, josta Ruth on kotoisin sekä hänen sukulaisiaan. Ja Pam Grier tekee pienen sivuosan! Ainoa miinus tulee siitä, että elokuva on toisinaan turhan alleviivaavasti trailerin mainostama "battle of the sexes".

28. Henkien talo

Tämä on teinivuosien suosikki. Isabel Allenden romaanin filmatisoinnissa kerrotaan sukutarina. Rikastumisen myötä kovaksi muuttuva Esteban, ennaltanäkemisen lahjan omaava Clara, heidän tyttärensä Blanca ja hänen rakastettunsa Pedro saavat tuta diktatuurin nousun Chilessä. Menneisyyden virheet eivät jätä Estebania rauhaan, vaan ne muokkaavat vielä hänen lastensa elämää. Rakastan kirjaa, rakastan elokuvaa. Näyttelijäkaartissa on Jeremy Ironsia, Meryl Streepiä sun muita. Viime katsomalla särähti kuitenkin tämän nykykatsojan silmään se, että lähes kaikki näyttelijät olivat yhdysvaltalaisia ja kieli englanti.

27. La Haine

Mathieu Kassovitzin elokuva on vihainen kuvaus systeemin pettämistä nuorista. He purkavat pahaa oloaan Pariisin lähiöissä mellakoiden jälkiselvittelyiden keskellä. Viha on vuodelta 1995. Se tarjoaa yhden näkökulman lähiönuoren näköalattomuuteen. Ja on tietysti hieno kiivasrytminen elokuva.

26. Divines

Tämä listan kuopus vahvistaa säännön, sillä olen nähnyt elokuvan vain kerran. Tuotanto on Netflixin ja ovat ottaneet tässä jonkinlaisen riskin rahoittamalla esikoisohjaaja Houda Benyaminan teoksen tuntemattomilla näyttelijöillä. Ja sepä on todella kannattanut. Kahden nuoren lähiössä asuvan tytön elämää seurataan heidän rikastumishaaveensa kautta. Ja mikäpä olisi nopeampi tie rikastumiseen kuin huumeiden myyminen? Elokuvan rytmi on lähes täydellinen ja näyttelijät onnistuvat yksinkertaisesti loistavasti. Elokuva löytyy Netflixistä.



25. Seitsemän

Klassikko. Näin tämän vähän liian nuorena, joten luonnollisesti se teki syvän vaikutuksen. Värimaailman edesauttama synkkä tunnelma ja etsivien keskinäinen suhde on elokuvan suola. Tämän kai kaikki ovatkin jo nähneet, joten tiedätte kyllä.

24. Leon

Suloisen kauhea elokuva hieman yksinkertaisen oloisen palkkatappajan ja hänen vastentahtoisesti pelastamansa tytön ystävyydestä. Elokuvassa on niin väkivaltaa kuin huonekasvin hoivausta.

23. Waltz with Bashir

Ari Folmanin elokuva on dokumentti epävarmoista muistikuvista. Siinä haastatellaan vuoden 1982 Libanonin sodan veteraaneja, siis heitä jotka kokivat saman sodan kuin Ari Folman. Ohjaajan omat muistikuvat ovat hataria ja elokuva onkin kokoelma outoa tunnelmaa, outoja kuvia. Se välittää samalla pääasiat sodan kulusta ja sodan absurdiuden ja vaikutuksen sotilaiden mieleen. Elokuva on animaatio, mutta surrealistisuudesta huolimatta todentuntuinen.




22. Thelma & Louise

En oikeastaan ole katsonut tätä varmaankaan viiteentoista vuoteen. Oletan kuitenkin, että se toimisi edelleen, sillä elokuvan rytmi on muistaakseni onnistunut. Lisäksi mieleeni ei tulee onnistuneempaa loppua. Sellaista, joka saa samaan aikaan itkemään, nauramaan ja huutamaan ”Hah, siinä teille!”.

21. Pan’s Labyrinth


Fantasia yhdistyy sotaan myös tässä elokuvassa. Pikkutyttö yrittää toteuttaa keijun hänelle antamia ohjeita pelastaakseen pikkuveljensä ja päästäkseen pois kamalasta elämästä pahan isäpuolen luota. Sydäntäsärkevä elokuva siitä, miten voimaton niin lapsi kuin aikuinenkin voi olla väkivallan edessä.

torstai 7. joulukuuta 2017

Marraskuun nauruja

Tänä vuonna hoidin marraskuun pimeydestä aiheutuvaa apatiaa stand upilla. Erityisesti brittiläinen nauruterapia vetoaa, joten lähdin innolla katsomaan Daniel Slossin keikkaa Gloriaan. Paikan päällä kävi ilmi, ettei tämä ollut ensimmäinen Helsingin käynti. Jotenkin olen onnistunut ohittamaan aiemmat keikat. Kerrankin kaipaisin lisää mainostusta! Sloss ei ehkä kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta hän on kuitenkin taitava koomikko, joka nauratti kokonaisen tunnin. Esitys oli rakennettu Slossin oletetun sosiopatian ympärille ja paljon hän saikin aiheesta irti. Minä taas sain paljon irti koomikon skottiaksentista… Pidin myös tavasta, jolla hän otti yleisön osaksi esitystä eikä mennyt sieltä missä aita matalin on. Eräässä haastattelussa Sloss sanoi pyrkivänsä kehittymään paitsi koomikkona, myös ihmisenä. Hänellä olikin esityksessään onnistunut ajankohtainen pätkä ahdistelusta. Alla klippi Conanista.

<iframe width="560" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/NwvlBAmoMmA" frameborder="0" allowfullscreen></iframe>

Slossin tavoin on minulta mennyt ohi myös Manalan englanninkielisen komedian illat. Nick Cody oli minulle tuntematon nimi, kunnes kuuntelin hänen haastattelunsa samasta podcastista, johon Slossin kohdalla viittasin. Australialainen on kiertänyt Eurooppaa pohjois-irlantilaisen Micky Bartlettin kanssa. Olen ollut siinä uskossa, ettei Suomessa juuri koskaan esiinny ulkomaisia koomikoita, mutta en ole tainnut seurata oikeita tiedotuskanavia. Tämäkin ilta oli hauska, joskin ehkä perinteisemmin aihein tai ainakin käsittelytavoin. Bartlett yhdisteli asioita yllättävästi ja oivaltavasti. Cody taas on rennon itseluottamuksen perikuva. Hän hauskuuttaa tarinoilla omasta elämästään. Eikä turvaudu liian usein tylsiin yleistyksiin esimerkiksi sukupuolen suhteen. Bottan kolmannen kerroksen tila on pieni ja se oli myös melko täynnä. Toimi mainiosti stand upille. Seuraavan illan päivämäärää en kuitenkaan löytänyt, toivottavasti ne vielä jatkuvat!

Marraskuuhun mahtui myös kolmas komediailta. Tällä kertaa vuorossa oli suomalainen stand up Kivistön Solmussa. Esiintyjiä oli todella paljon ja ilta jatkuikin tuntikausia. Viimeiseksi esiintyi yllättäen kuitenkin Ali Jahangiri, joten pitihän ilta loppuun asti katsoa. Arki-iltana kesto tuntui kuitenkin liian pitkältä. Esiintyjiin mahtui aloittelijoita ja varmaankin uuden materiaalin testaajia. Mukana oli esimerkiksi hurrikaanin vauhtia vitsistä toiseen edennyt suomenruotsalainen, heavy metal poweria kynttilän sammutukseen käyttänyt japanilainen ja mainio yhden virkkeen vitsejä laukonut illan järjestäjä (muistaakseni). Esiintyjien nimiä ei löytynyt netistä eikä niitä enää muista, pahoittelut tästä. Nautin kovasti illasta, vaikka kaikki esiintyjät eivät tasaisesti naurattaneetkaan. Oli kuitenkin ilo seurata epävarmempiakin esiintyjiä. On se vaan upeaa, että joku uskaltaa kiivetä sinne lavalle muita naurattamaan. Seuraava stand up -ilta on 13.12. Viimeksi Solmu oli aivan täynnä, joten kannattaa saapua hyvissä ajoin.


Tässä vielä linkki Comedian’s Comedianin nettisivuille. Kyseisestä podcastista löytyvät siis sekä Slossin että Codyn haastattelut (jaksot 152 ja 214). Kuunteleminen onnistuu ainakin iTunesin ja Spotifyn kautta. Mikäli komedian luominen, koomikon työ tai usein haastatteluissa esiin pulpahtavat mielenterveyteen liittyvät asiat kiinnostavat, tämä podcast on kuuntelemisen arvoinen. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: aiheuttaa riippuvuutta.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Maailmanperintökohteita Suomessa



Itsenäisyyspäivän kunniaksi esittelen kaksi maailmanperintökohdetta, joissa vierailin kesäisellä reissulla. Ennen tätä en ollut ajatellutkaan, että Suomesta tällaisia edes löytyisi. Hämärästi olen ehkä kuvitellut Astuvansalmen kalliomaalauksia listalle sopiviksi, mutta ei niitä siellä näy. Suurempia ja vanhempia kalliomaalauksia lienee riittämiin muualla. Etsiessämme nähtävää ajoreitin varrelta päädyimme kuitenkin kahteen hienoon kohteeseen.




Ensimmäiseen löysimme vinkin perusteella. Ystäväni suositteli luontopolkua, jonne ajelu veisi meidät sopivasti myös Raippaluodon sillan yli. Saaristo oli kaunista jo tien varrella ja kyseinen luontopolku tarjosi erityisen kauniin elämyksen. Merenkurkun saariston alueella maa kohoaa vuosittain ja tämä kohoaminen myös näkyy. Tästä johtuu sen asema maailmanperintöluettelossa. Saariston muoto muuttuu kohoamisen myötä jatkuvasti. Maan kohoaminen on myös synnyttänyt merestä nousevia maaseläkkeitä, jotka kesällä kiemurtelivat hohtavan värillisinä kauas merelle. Luontopolku oli vain neljä kilometriä pitkä, mutta siihen mahtui kuitenkin satumetsää, lehmälaidunta ja vanhoja kalastusaittoja. Reissuporukkamme toinen puoli suuntasi Vaasan sijaan samalle korkeudelle Ruotsin puolelle. Lähettelivät sieltä sitten kuvia Ruotsin puolen maailmanperintöosasta, Höga Kustenista.





Toisen maailmanperintökohteemme löysimme aivan sattumalta. Petäjäveden vanha kirkko on maailmanperintöluettelossa esimerkkinä pohjoisesta puuarkkitehtuurista. Kirkko on rakennettu 1763-1765. Se on joen varrella ja sitä ympäröi vanhaan tapaan hautausmaa kauniine kivineen ja rautaristeineen. Rakennuksessa on paljon alkuperäistä. Katossa on edelleen näkyvissä sen rakentajien jättämät merkinnät ja ulkokatto on upea. Myös saarnastuolin erikoiset hahmot jäivät mieleen. Vanha puurakennus tuoksui tietysti ihanalta ja hyvät naurut saatiin saarnastuolin näköisestä rakennelmasta, josta ilmeisesti aikanaan hutkittiin torkkumaan erehtyneitä kirkossakävijöitä. 





Lisätietoja Museoviraston sivuilta täältä.