tiistai 21. helmikuuta 2017

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa





Sarasvatin hiekkaa jätti jälkeensä tarpeen kurkkia ikkunoista mahdollisesti lähestyvän ihmiskunnan lopun varalta. Se käy tehokkaasti kiinni syvällä uinuvaan pelkoon, joka kasvaa lukiessa kuvatun katastrofin mittoihin. Teos näyttää ikävästi miten pieni ihminen on ja miten hidas ymmärtämään. Tekisi mieli avata hakukone ja tutkia, voisiko kirjassa uhkaileva katastrofi nykytiedon valossa tapahtua. Vaan en taida uskaltaa.

Intiasta löydetään aivan rannikon tuntumasta valtavat ikivanhat rauniot. Tässä voisi olla tarujen Atlantis, mutta mitä ihmettä sille on käynyt? Kuinka alue on voinut kadota veden alle ilman, että siitä on jäänyt hämärää tarua enempiä merkkejä historiaan? Meritutkija Sergein tehokkaalle sukellusveneelle on nyt käyttöä. Sen avulla hän ja tutkimusten vetäjä Amrita yrittävät selvittää kaupungin arvoitusta. Vastaus häämöttää pahaenteisenä horisontissa.

Sergei saa apua tutkijakollegoiltaan Grönlannista, Suomesta ja Kanadasta. Isomäki rakentaakin jännityksen sen varaan, kuinka tiedonsirpaleista ja arvauksista rakentuu lopulta todennäköinen kuva maailmaa Atlantiksen aikaan, ja taas, uhkaavasta vaarasta. Se, kuinka tähän vaaraan reagoidaan poliittisella tasolla, tuntuu tosin nykynäkymien valossa kerrassaan epätodennäköiseltä (ettäkö joku tekisi jotakin?). On toki mukavampi seurata onnistuvatko tutkijat yrityksissään estää katastrofi kuin olisi seurata ympäristölobbareiden epätoivoisia vaikutusyrityksiä maailman pääkaupungeissa.

Henkilöt jäävät teoksessa, ehkä Sergeitä lukuun ottamatta, ohuehkoiksi. Loppua kohden alkaa kuitenkin jännittää kuinka heille käy. Toisaalta he ovatkin, meidän jokaisen tapaan, merkityksettömiä sivuhenkilöitä maapallon valmistelemassa suuressa draamassa. Vesi, lumi ja jää muodostavat hienon taustan tapahtumille. Melkein tekisi mieli mennä kokemaan merkityksettömyyttään merijään pakkasviimaan tai vaikka Grönlantiin. Taidanpa jatkaa Isomäen tuotantoon tutustumista. Jos seuraava katastrofinkuva ajaisi tämän hetkeksi unholaan?

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista


Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)

torstai 16. helmikuuta 2017

Katja Kettu: Yöperhonen





Ketun kanssa matkataan jälleen pohjoiseen, mutta tällä kertaa joudutaan paljon kylmempiin olosuhteisiin kuin Kätilössä. Nuori Irga pakenee hiihtäen Neuvostoliittoon, lapsi vatsassa, vallankumouksellisesta rakkaudesta haaveillen. Totuus osoittautuu toisenlaiseksi, elonjäämistaisteluksi Vorkutan valtavalla vankileirillä tundran kylmyydessä.

Toinen kertomus alkaa meidän ajassamme, Marinmaalla Lavran kylässä. Sinne Verna saapuu 
selvittämään kuolleen tutkijaisänsä kohtaloa. Siihen tuntuu liittyvän yöperhonen, marilaisten mystinen Motyljok, jolla on osansa myös Vorkutan tapahtumissa. Kahden aikatason tarina kietoutuu tietysti lopulta yhteen. Koko ajan jännittää, miten tarinoissa käy. Vorkutassa voi saada kuolemantuomion joutumalla töihin hiilikaivokseen, Marinmaalla voi joutua tapetuksi, mikäli tietää liikaa tai avaa suunsa väärään aikaan.

Yöperhosen Venäjäkuva on aika kurja ja melko stereotyyppinen. Surkeissa taloissa asuvat enää vanhat huivipäät, joita terrorisoivat satunnaiset aseistetut joukkiot. Luonnonusko elää, mutta koko marilaiskulttuuri on vaarassa hetkenä minä hyvänsä kadota olemasta. Vankileirin ajassa päästään vielä seuraamaan voimissaan olevan paimentolaisheimon shamaania. Tundraa riittää vielä, vaikka Neuvostoliitto ahmiikin maata ja ihmistä omaan käyttöönsä.

Kuten Kätilön kohdalla, nautin kovasti romaanin kielestä. Se on kekseliästä ja Yöperhosessa vielä soljuvampaa. Kätilöä lukiessa tuntui välillä siltä, että kielen avulla yritettiin turhankin näkyvästi järkyttää lukijaa. Yöperhosessa sellaisesta ei ollut tietoakaan. Kieli tuntui myös kuvastavan aikaansa, yhden isoisoäitini käyttämän sanonnankin tekstistä löysin. Toisaalta en kokenut tarinaa mitenkään erityisen historialliseksi, vaan tässä mennään tarina historian edellä. Ja hieno tarina se onkin. Moni luku jättää jonkun kiikkumaan jyrkänteen reunalle samalla kun lukijan pitäisi malttaa siirtyä taas toiseen aikaan ja paikkaan.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan


Katja Kettu: Yöperhonen (WSOY, 2015)

perjantai 10. helmikuuta 2017

Joen jumala


Nupposen lyhyet spefitarinat ovat kurkistuksia toisin kuviteltuun. Niihin luodut maailmat ovat keskenään hyvin erilaisia. Yhdessä ihmiskunta on luonut digitaalisen kaupungin ja kehonmuokkaus tai kehon vaihto on arkea. Toisessa novellissa viimeiset ihmiset, immuniteetin omaavat, yrittävät selviytyä keskellä erämaata. Yhdellä planeetalla jumalat taistelevat vuosituhansia toisiaan vastaan ja toisella etsivät valittujaan ihmisten joukosta. Yksi lilliputti laajenee ja laajenee kunnes on kokonainen galaksi, ryhmä galakseja, maailmankaikkeus.

Novelleissa on paljon perinteistä fantasia- ja scifikuvastoa. On metsä puumajoineen, haltioita, velhon tyttäriä, elinkelvottomia planeettoja, joista muokataan ihmiselle sopivia. Lyhyessä mitassa ei kuitenkaan voi rakennella kovin monimutkaisia ja juju on muualla. Milkasta tulee jumalan valittu, ketään ei kiinnosta opetella sanomaan Marhan nimeä oikein ja Lindalle vaikeinta vieraalla planeetalla on pitää yllä suhdetta työpariin ja aviomieheen, joka pahan loukkaantumisen takia tarvitsee uuden kehon.

Novelleista Neiti Novakin tapaus nousee omaan luokkaansa. Siinä pidättyväinen etsivä luovii korporaatioiden hallitsemassa maailmassa yhtä työntekijää etsien. Kaupungin kaduilla mielenosoituksista on tullut normi. Niissä puolustetaan ja vastustetaan ihmisten digitointia ja palauttamista. Silti itse katoamistapaus on myös arkinen ja inhimillinen.

Kirjoitustyyli on sujuvaa ja vähäeleistä. Jokin viimeinen silaus tuntuu useista novelleista kuitenkin jäävän uupumaan, jokin nyrjäys, joka saisi välittämään tapahtumista tai ihmisistä ja paikoista enemmän. Sen verran tykästyin kuitenkin tuohon tyyliin että luulen lukevani Nupposelta muutakin. Ehkä romaanimuodossa hänen maailmoistaan saisi enemmän irti. Kokoelma oli kuitenkin kiinnostava. Spefinovelleja tulee harvemmin luettua, mutta nyt lukupinossa odottaa peräti kaksi kokoelmaa.

Tästä kokoelmasta 9 novellia novellihaasteeseen.


Anni Nupponen: Joen jumala (Osuuskumma 2014)

maanantai 6. helmikuuta 2017

Runoja saamelaisten kansallispäivän kunniaksi


Vuonna 2010 julkaistussa kirjassa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria kerrotaan, ettei saamenkielistä runoutta ole julkaistu suomeksi lainkaan antologiamuodossa. Kirjastosta mukaani tarttui kuitenkin teos En laske, en koskaan – kokoelma saamelaista runoutta. Se on julkaistu 2015 ja paikkaa osaltaan antologian puutetta. Runot on koonnut kääntäjä Kaija Anttonen, toisaalta omien mieltymystensä mukaan, toisaalta tuodakseen suomen kielelle joitakin vähän tunnettuja runoilijoita ja tunnettujen tekijöiden huonosti tunnettuja runoja.

Saamelaisrunoudessa näkyy joikuperinne, mutta se ei määritä sitä. Kuten Niillas Holmberg huomautta, ei runous myöskään kuulu saamelaisperinteeseen. Toisaalta luonto on kokoelman runoissa vahvasti läsnä. Holmberg kertoo Jano-lehden artikkelissa, että joiku ”vedetään” ympäröivästä luonnosta. Tunteet kuvataan myös monissa runoissa luonnon keinoin. Kokoelmassa En laske, en koskaan tämä näkyy kesän leppeytenä, kivien suojana, tuulen voimana. Toisaalta Holmberg myös huomauttaa, ettei kieli ole pysynyt aivan kehityksen perässä ja saameksi onkin helpompi ilmaista ulkona kuin sisällä. Kieli itse antaa keinot kuvata sisäistäkin tunnetta luonnon tapahtumien kautta.

Saamelaisrunous oli pitkään kantaa ottavaa, pyrkimystä tehdä marginaalista hyväksyttyä kirjallisuuden kautta ja tuoda sitä näkyväksi. Nykyään sen aihepiirit ovat kuitenkin siirtyneet myös sisäiseen tarkasteluun. Kokoelmassa on useita runoja, jotka kertovat alisteisesta asemasta valtakulttuuriin nähden. 40-luvulla syntyneet Rose-Marie Huuva ja Inghilda Tapio kuvaavat kauas kouluun pakotettujen lasten huonoa kohtelua. Toisissa runoissa taas kuvaillaan sitä kuilua, joka saamelaisten ja valtaväestön luontokäsityksen välillä on. Rauni Magga Lukkari käsittelee myös naisen asemaa saamelaiskulttuurissa ja sen sisäistä patriarkaalisuutta.  

Rawdna Carita Eira on syntynyt 1970 mutta ilmeisesti poronhoito on hänelle tuttu aihealue, sillä kokoelman runoissa kuljetaan viikkoja sateen valuessa selkää pitkin. Suojaa etsitään kivien alta, lämpöä saadaan tulipaikkoja ympäröivistä kivistä. Tunturissa haaveillaan makeasta appelsiinimehusta. Sara Margrethe Oskalin runot taas ovat suomennettuinakin kielellisesti kiinnostavia, hitaasti avautuvan rytmisiä.  Anttonen kertoo esipuheessa, ettei kyennyt suomentamaan Oskalin uusimmasta teoksesta yhtäkään runoa, sillä ne leikittelevät saamen kielellä liiaksi toiselle kielelle taipuakseen. Viimeiseksi sijoitettu runo kertoo näkemyseroista porotalouteen ja päättyy näin:

heillä on rajansa
niin on meilläkin

Runoissa käsitellään valtaväestön ja saamelaisten suhteiden lisäksi paljon myös yleismaailmallisia. Ruotsalaistamisen lisäksi rakkautta, kalloja kauppaavan Lestadiuksen lisäksi kuolemaa. Synnöve Persen taas on merta ja tuulta, meren muistoja ja tuntureiden kauneutta. Ajatuksia, jotka saavat muodon luonnosta, joskin melko korkealla tuulen matkassa liitäen.

Lukkari käy kiinni parisuhteen tasa-arvoon, miestensä puolesta työskenteleviin naisiin, sukupolviin, jotka aina vain piikoja, äiteihin, jotka eivät voi mitään synnyttäville ja imettäville kehoilleen. Luonnon kiertoon ja elämään, jossa siinäkin odotetaan kesän leutoja tuulia ja ”pieniä tykästymisiä”. Yhdessä runossa Biehtar kulkee nyt kaupungissa ja käyttää koiraa lyhtypylvään juurella. Muutamasta säkeestä lukee surullisen tarinan joko perinteisestä elämäntavasta luopumisesta tai sen menettämisestä. Kontion mukaan Lukkari käsitteleekin Biehtar-kokoelmassa juuri tätä luopumista omasta kulttuuritaustasta (valtaväestöön kuuluvan naisen vuoksi). Tämän runon suomentaja on siis valinnut todella osuvasti.

Valkeapäältä kääntäjä on valinnut sellaisia runoja, jotka ovat jääneet tuntemattomammiksi. Muutama sanoittaa sitä, kuinka mahdoton on näyttää joen tärkeys, kertoa ulkopuoliselle missä koti on. Sitten kaivataan toista kaamoksen alkaessa ja tunturin loppumattomuudessa. Ja odotetaan kuolemaa, mietitään milloin kesä oli täysi, milloin se päättyi, mitä on elämä. Vaikuttavaa ja niin lempeästi ajateltua.

Kokoelmaan on valittu Valkeapäätä lukuun ottamatta elossa olevia nykyrunoilijoita. Nuorin näistä on kuitenkin jo reilusti päälle nelikymppinen. Holmbergin mukaan saamelaisrunouden kulta-aika onkin ohi. Hän tituleeraa itseään ainoaksi alle kolmikymppiseksi saameksi julkaisevaksi runoilijaksi. Pienelle lukijakunnalle ei ole nykytilanteessa helppo löytää kustantajia. Toisaalta nuoremmille itseilmaisun vaihtoehtoja ovat myös esimerkiksi musiikki ja elokuvat.

Tunturista tupaan –teoksen artikkelissa Puolivälinilmiöitä Pohjoiskalotin kirjallisuudessa Riitta Kontio huomauttaa, että alueen kirjailijoiden saaneen koulutuksen enemmistökulttuuriin. Hän puhuu koko alueesta, eikä pelkästään saamelaisista. Tämä taitaa päteä kuitenkin erityisen hyvin saamelaisten kohdalla, varsinkin niiden vanhempien ihmisten, jotka on lapsena koulutettu vain suomeksi ja opetettu pitämään valtakulttuuria (ainoana) normina. Millainen mahdollisuus vähemmistön edustajalla tällöin on puhua omalla äänellään? Oman kielen käyttö on varmasti merkittävä tekijä, mutta vasta valtakielellä on mahdollisuus saada ääni kuuluviin. Vähemmistökirjailijalla taitaa olla kaksinainen tehtävä. He vahvistavat omaa kulttuuriaan sisäisesti ja toisaalta valtakulttuuria vastaan (tai sen sisällä). Kontio huomauttaa myös, että marginaalia on tuotu esiin myös valtakielellä kirjoitetulla vastarintakirjoituksella. Esimerkin tästä tarjoaa Nils-Aslak Valkeapään pamfletti Terveisiä Lapista vuodelta 1971.

Monikulttuurisen yhteiskunnan tuntomerkkinä pidetään eri etnisten ryhmien poliittista huomioimista, jolloin se tarkoittaa muun muassa sitä, että vähemmistöjen kirjallisuutta käännetään valtaväestön kielille, jotta vähemmistön edustajien ääni ja näkemykset olisivat myös valtaväestön luettavissa. (Vuokko Hirvonen teoksessa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria)

Kirjassa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria kerrotaan, että vuodesta 1980 vuoteen 2008 ilmestyi vain toistakymmentä saamelaisteosta suomeksi. Mikä mahtaa olla tilanne nyt?

Osallistun tällä sekä runohaasteeseen että Suomi(ko) 100- haasteeseen.

Kaija Anttonen (toim.): En laske, en koskaan – Kokoelma saamelaista runoutta (Kieletär 2015)

Lähteet:
Marja Tuominen ym. (toim.): Tunturista tupaan (Kustannus-Puntsi 1999)
Sinikka Carlsson ym. (toim.) : Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (SKS 2010)

Niillas Holmberg: Saamelaisrunoilija kanavana luonnolle (Jano-verkkolehti #3) Linkki tekstiin

perjantai 3. helmikuuta 2017

Pieni musta kirja


Kovasti kehuttu Byatt on minulle vähän työläs tapaus. Hän kirjoittaa niin täyttä ja kokonaisvaltaista tekstiä, että sitä on melkeinpä raskasta lukea. Tunnistan lukiessani sen hienouden ja nautin siitä, mutta jokin jää tökkimään. Ehkä teksti vaatii liikaakin huomiota eikä jätä lukijalle aukkoja täytettäväksi, ei tilaa omille tulkinnoille. Byattia on luettava kirjailijan omilla säännöillä. Tässä mielessä on tietysti hyvä, että kerronta on niin hienoa. Ja ehkä on hyväkin asia, ettei lukeminen ole aivan helppoa. Esimerkiksi näistä novelleista jokainen on jäänyt mieleen pyörimään.

Punaista lankaa en novelleista aivan paikantanut. Takakantta mukaillen niistä löytyy kyllä kaikista jotakin sellaista, mikä horjuttaa arkista olemista. Se jokin vain on kaikkea oudosta oliosta yllättävään läheisyyden hetkeen. Alla on lyhyet kuvaukset kokoelman novelleista.

Olio metsässä kertoo Pennysta ja Primrosesta, jotka matkaavat sota-aikana maalle evakkoon. He menevät aurinkoisena päivänä metsään ja tuo päivä tulee merkitsemään molempien tulevaisuutta. Pidin kovasti tarinasta, vaikka kumpikaan tytöistä ei varsinkaan aikuisena herättänyt suurta sympatiaa. Byattin kerronta on kuitenkin vangitsevaa.

Novellissa Kehotaidetta nuori, melko kujalla oleva, opiskelija tekee vapaaehtoistyötä sairaalassa yhtä lailla sen vuoksi että siellä on lämmin kuin ilahduttaakseen potilaita. Samassa sairaalassa työskentelevä lääkäri ottaa hänet siipiensä suojaan. Oikeastaan opiskelijasta tulee hänelle päähänpinttymä ja satunnaiset kohtaamiset saavat elämänsä siististi järjestäneen lääkärin elämän mullistumaan.

Kivinainen oli suosikkini näistä novelleista. Nainen menettää äitinsä ja alkaa ikään kuin surun metaforana itse muuttumaan tuntemuksiensa mukaisesti. Metamorfoosista kehkeytyy hurja ja lopullinen. Lopulta kuvaus luopumisesta kasvaa melkeinpä myyttiseksi kertomukseksi.

Materiaalia kertoo luovan kirjoittamisen kurssista. Novellin kurssin opettaja on onnistunut kerran kirjoittamaan myyvän teoksen, mutta menestyksestä on kauan. Kurssit ovat seuranneet toisiaan enemmän tai vähemmän samankaltaisina. Sitten kahdeksankymppinen Cicely Fox kirjoittaa jotakin merkittävää ja saa opettajan täyden huomion. Byattin kuvauksessa kurssin osallistujat näyttäytyvät todellisuuspakoisilta kauheusnarkeilta ja koko tarina on minun makuuni vähän turhan osoitteleva.
(sivuhuomio: piti ihan tarkistaa, että löytyykö niitä Cicelyitä tosiaan muitakin kuin se Villin Pohjolan kyläpahasen perustaja. Löytyy. On se oikea nimi.)

Hienovireinen Pinkki nauha kertoo Jamesista, joka on jumittunut kotiin hoitamaan vaimoaan. Tämä vaikuttaa kärsivän muistisairaudesta. Mies pääsee hengähtämään harvoin ja hautoo karuja tunteita aikanaan rakasta vaimoaan kohtaan. Öinen vieras pakottaa Jamesin kohtaamaan tilanteensa.

Novelleja novellihaasteeseen viisi kappaletta.


A.S. Byatt: Pieni musta kirja (Teos 2012)

tiistai 31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste: Keskiyön lapset


Viime päivät olen matkannut Intiassa, Pakistanissa, Kashmirissa, Bangladeshissa. Tuossa brittien yhteen kuvittelemassa monipäisessä maassa, joka heidän lähtönsä jälkeen on tuottanut ainakin tämän joka suuntaan ja lukijan sisälle räjähtävän teoksen. Takakantta lainatakseni on Keskiyön lapset maailmannielevä. Se on juuri niin runsas kuin Intiankin kuvittelee olevan (siellä koskaan käymättä).

Saleem Sinai syntyy täsmälleen Intian itsenäisyyden hetkellä, itse asiassa hänet synnyttää yhtä lailla historia kuin äitinsä (joka ei ole hänen äitinsä). Saleem ei ole ainoa lapsi, joka syntyy tuona keskiyönä. Muut hänen kaltaisensa ovat yhtä lailla sidottuja Intian kohtaloon. Se on määräävä heidänkin elämänsä kulkua. Saleemin lahja saada telepaattisesti yhteys näihin lapsiin saattaa hänet yhteyteen koko Intian Pakistanin kiistellyn Kashmirin kanssa.

Niinpä siis oli polvet ja nenä, nenä ja polvet. Itse asiassa kaikkialla uudessa Intiassa, tuossa meidän kaikkien yhteisessä unelmassa, syntyi lapsia jotka olivat vain osaksi vanhempiensa jälkeläisiä – keskiyön lapset olivat myös ajankohdan lapsia: historian siittämiä, nähkääs. Sellaista saattaa sattua. Etenkin maassa joka itsessään on eräänlainen uni.

Intian ja Saleemin tarinat eivät vain sivua toisiaan, ne kietoutuvat yhteen kuin Valokuva Singhin kobrat. Saleem (buddha, Räkänokka, Nuuhkija) epäilee välillä omaakin luotettavuuttaan kertojana, sillä eikö vain Gandhi kuollut aivan toisena päivänä kuin mihin hänen kertomuksensa tapahtuman asettaa? Olivatko vaalit todella keväällä? Ei kuitenkaan käy kiistäminen, että Saleemin ja hänen maansa ja sukunsa elämä ovat toisistaan pääsemättömissä. Tarinan runsaus tuntuu lopulta oikealta, epätoivoiselta yritykseltä nähdä kaikki langat, jotka liikkuessaan saavat kudelman solmuun.

Saleem päätyy rikkaan pojan elämään sodan keskelle katuojaan. Unelman murskaantuessa toisensa perään hänet yhä valtaa isoisänsä optimismin tartunta, joka saa hänet jälleen ryhtymään kuvitelmiin, toivoon siitä, että hänen elämällään on jokin suurempi merkitys. Toivo siitä, että jalokivin koristeltu sylkykuppi, pyykkikori, polkupyörä ja heinäsirkan värinen pikkelssi säilyisivät merkkeinä hänen ihmeellisestä elämästään. Siitä, että Aminan, Aadamin, Messinkiapinan elämällä on merkitystä.

Tällä tavoin olin suoranaisesti vastuussa väkivaltaisuuksien käynnistymisestä, ja ne päättyivät osavaltion jakoon, minkä tuloksena Bombaysta tuli Maharashtran pääkaupunki – joten ainakin minä olin voittajan puolella.

Kuten Saleemin tarinaa kuunteleva Padma, haluaisin kiiruhtaa kertojaa. Keskity olennaiseen, kerro mitä sitten tapahtui, miksi poikkeat yhtäkkiä kuvailemaan yksityiskohtaisesti yhden sylkykupin alkuperää? Lopulta hyväksyn, että tällaisenaankin kertomus on vain ihmisen mittainen yritys saada kiinni siitä monimutkaisuudesta, joka on elämä ja siitä mausteiden ja värien ja poliittisten käänteiden runsaudesta, joka on Intia.

Vielä on sanottava, että alueen historia läväytetään tarinassa kauniisti ja kauhistuttavasti esiin aluekiistoineen, kielikiistoineen, slummien jyräämisineen ja sotineen. Moskeijoiden eteen jätetyt sianpäät, hindutemppeleiden eteen jätetyt lehmänruhot. Lukemattomat kielet, uskonnot, jumalat, kaupungit. Leski, jonka uhka leijuu Saleemin yllä koko tarinan ajan. Moni viittaus jäi oman puutteellisen historiatietoisuuden takia ymmärtämättä, mutta samalla piikki tuntuu ajattomalta tai pikemminkin ajankohtaiselta.

Keskiyön lapset voitti Bookerin 1981 ja on sittemmin pysytellyt erilaisilla merkittävimpien kirjojen listoilla. Klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Yöpöydän kirjoista täältä.

Intia, uusi myytti – kollektiivinen kuvitelma jossa mikä tahansa oli mahdollista, taru jolle vetivät vertoja vain nuo kaksi muuta mahtavaa fantasiaa: raha ja Jumala.


Salman Rushdie: Keskiyön lapset (WSOY 1982)

maanantai 23. tammikuuta 2017

Säädyllinen ainesosa


Suomi on vielä 50-luvulla sodan köyhdyttämä. Helsingissä Aallon toimisto suunnittelee kuitenkin jo moderneja rakennuksiaan ja uusissa asunnoissa on jääkaapit. Saara sen sijaan on menettänyt hienot huonekalunsa miehensä epämääräisiksi jäävien rahasotkujen takia. Perhe muuttaa pieneen asuntoon Töölössä vain muutaman korttelin luteita vilisevistä työläisasunnoista. Saara on kuitenkin päättänyt olla erinomainen perheenemäntä, joka laittaa Juhanille ruoan valmiiksi ja kasvattaa Eliaksesta oikeanlaisen miehen. Saara yrittää muistaa olla tyytyväinen elämäänsä vanhojen ja nuhjuisten huonekalujensa keskellä. Usein tyytyväisyyteen turruttaa pieni sininen pilleri.

Yläkerrassa asuva Elisabeth herättää Saaran. Maailmannaiseen ihastuvat kaikki, mutta juuri Saara pääsee tämän mukaan veneretkelle ja lopulta myös Elisabethin syliin. Juhlien, seurapiirien ja ruoanlaiton ohella Saara tulee kuitenkin vedetyksi myös vakoilun maailmaan. Sillä Elisabeth on vakooja eikä kaihda käyttää tylsistyneen perheenäidin kiintymystä hyväkseen.

Kunnon kansainvälisen vakoojatrillerin tapaan liikutaan useassa maassa. Sota-ajan Pariisissa koettu nälkä ei helpota vielä 40-luvun Tukholmassakaan. Helsingissä taas 50-luvulla on jo mahdollista hankkia laatikollinen sitruunoita ja pitää huikentelevaisia juhlia. Kaupunki elää romaanissa aikaa, jolloin vasemmistolainen taideväki juhlii estottomasti ja toisaalta konttoristilla ei vieläkään ole mitään asiaa johtajien kerrokseen. Helsingissä haistaa vuorotellen meren ja kaatopaikan.

Saara löytää Elisabethin kautta rohkeutta tavoitella muuta. Muutoksen mahdollisuutta käsitellään teoksessa muutenkin. Elisabeth löytää itselleen pakopaikan keittiöstä, hänestä tulee mustan pörssin kauppias nälän ajamana ja hän sanoo kyllä, kun tiedustelukoneisto tarjoaa tavallisesta poikkeavaa työtä. Saara sanoo kyllä vain varoen, mutta sanoo kuitenkin. Toisaalta Saara ei ole aivan kokematon rajojen rikkoja, sillä hänellä on taustallaan opiskelija-aikainen suhde toiseen naisopiskelijaan. Omat päätökset antavat elämälle merkitystä, mutta ovat kovin vaarallisia.

Lukujen nimet liittyvät ruokaan. Sillä onkin olennainen osa Elisabethin elämää ja koko tarinaa. Moni tapahtuma saa alkunsa tai merkityksensä ruoan kautta ja sota-aikana odottamattoman tasokkaan aterian voi lukiessa miltei maistaa. Myös keittäjillä on tarinassa suuri ja suurenmoinen merkitys. Säädyllinen ainesosa on aika täydellinen jännitystarina. Sen omat maut ovat tasapainossa. Ajankuvaa maustavat epäsovinnaisuudet ja juonta kiinnostavat henkilöhahmot. Teos hurmaa aistillisuudellaan ja houkuttelee uskomaan, että Elisabethin tarina voisi olla totta.

Helmet-haasteesta täyttyy tästä ensimmäinen kohta. Sijoitan kirjan kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, sillä omalle lukulistalleni se päätyi monen kirjablogin sitä kehuttua. Pikaisella haulla kirja löytyy ainakin seuraavista blogeista (ja varmasti lukuisista muista): Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him? Kirjoista ja muista kertomuksista ja Ullan luetut kirjat.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos 2016)