sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring




Raunioituneessa Toronton keskustassa vain rikollisporukan johtajalla on toimiva auto. Puistot ovat taas viljelykäytössä eikä ruokaa ole helppoa löytää. Huumeita sen sijaa riittää. Järjestäytynyt yhteiskunta on hylännyt keskusta-alueen ja sulkenut pääsyn lähiöihin. Niissä sairaalatkin vielä toimivat. Keskustan köyhät ja kurjat turvautuvat nyt parantajiin.

Ti-Jeannen isoäiti on tällainen parantaja. Sairaanhoitajan koulutuksensa lisäksi hän tuntee yrttinsä ja karibialaisen perinteen myös uskomusten osalta. Gros-Jeannen menoissa keskustellaan henkien kanssa ja tähän maailmaan myös Ti-Jeanne joutuu sekaantumaan. Hän näkee näkyjä ja uskoo olevansa tulossa hulluksi, äitinsä tavoin. Hänen on kuitenkin asuttava isoäidin luona, sillä hän on itsensä lisäksi vastuussa myös vauvastaan. Ti-Jeanne on mainio sankaritar, nuori nainen, jolta vaaditaan vastuullisuutta vähän liian aikaisin. Oikeastaan hän haluaisi vain palata rakkaan renttunsa Tonyn sänkyyn.

Lähiöissä, siellä missä vallanpitäjät asuvat, tarvitaan elintenluovuttajaa. Sellaista pyydetään Rudylta, keskustan huumeissa pitävältä ja autollaan kruisailevalta, rikollispomolta. Tämä kyllä löytää luovuttajan, vaikka se vaatisi sopivan henkilön järjestämistä luovutuskuntoon. Tonyn myötä Ti-Jeanne sekoitetaan tähän etsintään ja lopulta kaikki osalliset ovat vaarassa. Rudy paljastuu mustaa magiaa hyväksi käyttäväksi mieheksi ja sellaisena hän on törmäyskurssilla myös henkimaailman yhteyksiään parantamiseen käyttävän Gros-Jeannen kanssa.

Tarinassa karibialainen perinne on vahvasti läsnä (ja totta). Sieltä juontuvat myös päähenkilöiden nimet. Ti-Jeanne on nuorin (tiny), Mi-Jeanne keskellä ja Gros-Jeanne vanhin. Lisäksi kerrontaa maustaa se, etteivät ihmiset puhu kirjakieltä. Kirjassa ei juuri selitellä, vaan lukijan täytyy koostaa selitys Toronton nykytilanteelle pienistä vihjeistä. Karibialaista perinnettä Gros-Jeanne joutuu sentään hieman selittämään tyttärentyttärelleen. Tämä vain palvelee tarinaa, siinä ei juuri ylimääräistä ole.

“Brother, you nah business with none of that. You just going to have to improve the odds, seen? Find somebody the right size, the same blood type, healthy, and arrange for them to be in condition to donate their heart. You get me?”

Pidin kovasti Ti-Jeannen hahmosta. Hän on melkeinpä kiukutteleva teini-ikäinen. Hänen ongelmanaan ei ole monille spefisankareille tutut itse-epäilys ja moraaliset ongelmat. Hän vain mieluusti tekisi mitä itse haluaisi eikä todellakaan ole valmis pyyteettömästi auttamaan muita. Ei hän mikään antisankari ole, vaan inhimillinen nuori nainen. 

Kirja on omalaatuinen yhdistelmä spefi-elementtejä ja dystopiaa. Itse asiassa jonkinlaisia no go-alueita lienee Yhdysvalloissa jo nyt, ehkäpä niitä löytyy myös Kanadan suurkaupungeista? Luen teoksesta myös yhteiskunnallista keskustelua niin naisten asemasta kuin huonompiosaisten (erityisesti tietysti muiden kuin valkoisten, hehän asuvat siellä lähiöissä) kohtelusta. Teos on Hopkinsonin esikoinen ja tutustun tämän perusteella varmasti hänen muuhunkin tuotantoonsa. Nalo Hopkinson vierailee Suomessa elokuussa, kun scifi- ja fantasiatapahtuma Worldcon järjestetään Helsingissä.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja. Hopkinson on innoittunut karibialaisen, Saint Lucian saarelta kotoisin olevan, Derek Walcottin näytelmästä Ti-Jean and His Brothers vuodelta 1958.


Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring (Grand Central 1998)

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Hanif Kureishi: Lähtö


Kokoelman ensimmäinen, niminovelli, on melkeinpä pienoisromaani yli sadalla sivullaan. Siinä keski-ikäinen mies on jättämässä perheensä. Hän miettii asiaa melko rehellisesti puoleen ja toiseen, joskin aina vain omalta kannaltaan. Suhteet kiinnostavat enemmän kuin inhottu vaimo Susan, lapsia saattaa toki tulla ikävä. Miehen pohdinnat ovat osittain kiinnostavia, eikä hän tosiaan pyri antamaan itsestään mitenkään mairittelevaa kuvaa. Ehkäpä osin tästä syystä hänestä ei opi pitämään, hänen puolelleen ei asetu silloinkaan kun pohdinnat itsessään tarjoavat oivalluksia. Itse asiassa novelli on niin pitkä ja pohdinnat niin loputtomasti omaan napaan tuijottavia, että jossakin vaiheessa teki mieli kovaäänisesti kehottaa päähenkilöä jo pikkuhiljaa tekemään päätöksensä. Vaimo ainakin ansaitsisi parempaa.

Joskus suostun siihen, mitä Susan haluaa, mutta teen sen absurdilla, parodioivalla tavalla, koska toivon hänen käsittävä, miten hölmönä häntä pidän. Mutta hän ei huomaa sitä, ja mikä ärsyttävintä, tottelevaisuuteni ilahduttaa häntä.

Vasta seuraavissa novelleissa kokoelman teemat kirkastuvat, joskaan keski-ikäisten miesten navan kaivelusta ei päästä eroon. Muissa tarinoissa (paitsi siinä, joka nimensä mukaisesti kertoo jätöksestä) päähenkilötkin ovat jo sympaattisempia ja tulevat lähemmäs. Kokoelma kertoo perheellisistä ja perheettömistä miehistä. He ovat päässeet elämässään siihen pisteeseen, jossa joutuvat kriisiin suhteessa kaikkeen saavutettuun ja kadotettuun. He juovat, pettävät, polttavat pilveä ja ovat kaikki tavallaan onnettomia, itsensä kadottaneita. Lapset tuovat iloa joidenkin elämään, vaimot vähemmän. Lapsiaankaan he eivät kuitenkaan näe muuten kuin itsensä kautta. Kureishin miehet eivät arvosta naisiaan saati lapsiaan. Näiden merkitys on siinä, kuinka miellyttävää he onnistuvat miehen elämästä tekemään.

Lienee kirjailijan ammattitaitoa saada lukija kiinnostumaan näin ärsyttävistä tyypeistä. He vielä asuvat keski-ikäistä suurkaupunkia, jokseenkin menestyvää ja erittäin itsetietoista. Tämä miljöö ei kiinnosta. Novelleista tiiviit Hämärässä, Jätös ja Muista tämä hetki, muista meidät olivat merkittävästi kiinnostavampia kuin loputtomiin jaarittelevat Lähtö ja Hyvästi äiti. Tämä kokoelma ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta ainakin se pakotti katsomaan maailmaa hetkisen melko vieraasta näkökulmasta.

Novellihaasteessa mennään tämän jälkeen 47:ssä.


Hanif Kureishi: Lähtö – ja neljä muuta tarinaa (Avain, 2009)

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu


Niinhän siinä sitten kävi, että nyyhkäisin kerran vollotin silmät punaisina puolikkaan verran tarinaa. Ei ollut hyvä idea tätä lukea loppuun sellaisena aamuna, jonka olisi pitänyt johtaa tehokkaaseen läppärin näpyttelyyn. Ei johtanut nimittäin, moinen hiljainen nyyhk vollotus aiheuttaa silmissä melkoisen väsymyksen. Tulipa kuitenkin todennettua, että minua tämä lasten (- ja nuorten?) kirja kosketti.

Conorin äiti on sairastunut syöpään. Jo pitkään Conor on ollut näkymätön koulussa, se johon kukaan ei osaa suhtautua muuten kuin säälivästi. Moista ei tietysti kukaan pidemmän päälle kestä ja Conor tuleekin kutsuneeksi avukseen hirviön, joka on marjakuusi, metsästäjä-Herne, kuka milloinkin, auttaja jos apu on vielä mahdollista. Jim Kayn kuvituksessa hirviö täyttää tilan valon ja varjon vaihtelulla, mustavalkoisella hurjalla pelkistyksellä.

Seuraa hirviön kertomat kolme tarinaa. Niistä oppii kuitenkin vain sen, ettei aina ole kovin helppo tietää mikä milloinkin on oikein tai hyvää. Ja öiden yllä häälyy hirviön uhkaus siitä, että lopulta pojan on kerrottava oma totuutensa, neljäs tarina. Sitä Conorin ei olekaan aivan helppo hyväksyä, saati sanoa ääneen. Mikään ulkoinen hirviö ei voi olla niin pelottava kuin pään sisällä vallan saavat hirviömäiset ajatukset.

Pidin kovasti, mutta tuo vesiputousvaroitus kannattanee ottaa tosissaan, mikäli on taipuvainen kyynelehtimiseen. Minuun vetosi tarinan lisäksi myös kuiva huumori, joka ajoittain ilmenee hirviön ja pojan keskustelussa. Sama tyyli vetoaa esimerkiksi Neil Gaimanin ja Diana Wynne Jonesin kirjoissa. Koskettavuutta puolestaan lisäsivät saatesanat. Niissä Ness kertoo idean tulleen Siobhan Dowdilta, joka menehtyi syöpään ennen kuin ehti kirjoittaa tarinaa loppuun.


Helmet-haasteeseen asetan tämän kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu (Tammi, 2016)

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Cynan Jones: Cove



Alussa määritellään ”cove”. Se tarkoittaa suojaista poukamaa tai toista ihmistä. Päähenkilö on kadottanut molemmat jouduttuaan salaman iskemäksi merellä. Kun hän herää, hän ei muista kuka on ja miksi on lähtenyt melomaan. Hänellä on vain itsensä ja aavistus siitä, että jossain häntä kuitenkin odotetaan.

Lyhyt ja vähäeleinen Cove onnistuu kurkottamaan isoihin teemoihin. Merellä ajelehtiva mies on haavoittuvan kehonsa kanssa luonnonvoimien armoilla. Hänen pahat vammansakaan eivät lopulta määrää henkiinjäämistä, kun maata näkyy vain kaukana horisontissa eikä mukana ole kuin pieni pullollinen vettä. Halu elää hänellä kuitenkin on. Hän tahtoo löytää suojan ja päästä sen ihmisen luo, jonka uskoo häntä jossakin odottavan.



The sun, and there is nothing he can do about it, is on the way down. He feels the temperature dropping, a respite of its physical pressure. It is still hot, beating, but with the slight relief there is a slow, sickening certainty.

Jones kirjoittaa säästeliäästi. Omalaatuisella rytmityksellään hän saa vangittua sekä hetkien konkreettisuuden että niiden herättämän tunteen. Ihan yhtä suuresti tämä ei vaikuttanut kuin The Dig, mutta kyllä tämäkin pieni teos on hieno.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.


Cynan Jones: Cove (Granta 2016)

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Pistaasitahnalla täytettyä puustia en tosiaan
 pitkään vierelläni tuntenut.

Tiina Raevaaran novellikokoelmassa liikutaan pääosin tutussa maailmassa, jossa sitten kuitenkin on jokin toisin. Novelleissa on kiehtovia ideoita ja pääosin ne toimivat erinomaisesti. Niiden ajatusleikeistä moni jääkin mielen perukoille kykkimään. Gordonin tarinan sairaala on sellainen kuin sairaalat nyt ovat, mutta siellä lääkäreinä toimivat linnut. Lintu ja ihminen kohtaavat erilaisuutensa samassa sairaalahuoneessa maatessaan. Kaunis ja hieman kaihoisa tarina avaa kokoelman hienosti.

Lähimpänä arjen totuttua asetelmaa ovat novellit, jotka tuntuvat kuvaavan siihen sopimatonta kokemusta. Siskon käsittämätön kuolema muuttuu asunnossa piileskeleväksi hirviöksi, perinnöksi saatu tuoli pakottaa elämään menneiden sukupolvien tapaan, metsä pyrkii suruna taloon sisään ja sodan aikaisessa metsässä tuntuvat vaanivan paholaiset. Viimeksi mainitussa novellissa Nälkä on ilmeisesti tositarina pohjalla, Raevaara on käyttänyt siinä oman rintamalla olleen sukulaisensa kirjoitusta. Fantasiaelementti on tässä novellissa hienoinen, se lähinnä voimistaa nälän ja kylmän synnyttämää pahaenteisyyttä. Outo syntyy pikemminkin lukijan päässä kuin tarinan todellisuudessa.

Anobium pertinaxissa kuolemankello-niminen öttiäinen mönkii seinien sisällä ja luo yhdessä kaappikellon lyöntien kanssa kunnon melun taloon, jossa perheen äiti on kuollut jo aiemmin ja nyt aamulla myös isä on kadonnut. Vastuu pikkuveljestä ja kiihtyvä tatatadingdong saa lukijankin verenpaineen hieman nousemaan. Toisessa talossa lahjaksi saatu maalaus esittelee Kaivon, josta maalattuun maailmaan nousee lapsia Sonjan hoidettavaksi, Mestarin työvoimaksi. Tämä novelli muistuu taatusti mieleen, kun seuraavan kerran miettii mitähän tuokin abstrakti tekele esittää.

Osa novelleista kiehtoo enemmän idean kuin kerronnan tai tarinan puolesta. Luojani, luomani esittelee robotin, joka alkaa ajattelemaan liikaa. Sudenkorento taas leikittelee rinnakkaistodellisuuksien mahdollisuuksilla ja epilepsian aiheuttamilla kokemuksilla. Pirunpääskyt on kuvaus nuoresta ja tuhoisasta rakkaudesta. Karhunköynnöksessä asutaan epävakaassa todellisuudessa. Novellissa Kiitos kaikesta! kertoja saa jostakin syystä vieraaksi itsensä. Sääksissä taas mies palaa vuosi vuoden perään samalle suolle sääksien saapumista seuraamaan ja aina hänen saapuessaan nousee ukkonen.

Gordonin tarinan, Nälän ja Karhunköynnöksen lisäksi pidin erityisesti novellista Pilven veikko keisarin syleilyssä. Se on ärsyttävän ja ylimielisen pilvi-intoilijan kirjoittama artikkeli lentäjästä, joka joutuu keskelle ukkospilveä. Hienon tarinan outouselementti on yksinkertaisuudessaan kaunis. Lentäjän hurja pilvikuvaus saa kiinnostavasti täydennystä ärsyttävän pilviharrastajan tiedoista.

15 novellia lisää novellihaasteeseen, nyt luettuna on 42 novellia.


Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni (Teos 2010)

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi



Itsemurhaan päätyneet eivät sovi mihinkään kategoriaan. Niinpä heidän tekonsa jäävät täysin yksityisiksi tragedioiksi.

On vuosi neljäkymmentäviisi ja neuvostojoukot tunkeutuvat yhä syvemmälle Saksaan. Demminissä vallitsee epätoivoinen odotus pakoteiden sulkeuduttua. Ainakin 600 ihmistä päätyy omaan ratkaisuunsa, itsemurhaan. Joki täyttyy ruumiista, mutta hengen saa pois myös hirttämällä, ampumalla, myrkyttämällä. Se viedään yksin tai yhdessä, naapurin, ystävän tai perheen kesken. Oman hengen lisäksi se riistetään lapsilta. Ei itsemurhaan päätyneiden pelko mitenkään perusteetonta ole. Miehittäjät tappavat, raiskaavat, pahoinpitelevät ja ryöstävät kaiken minkä irti lähtee. Florian Huber ei kuitenkaan tyydy tähän selitykseen.

Itsemurhien lisääntyminen kolmannen valtakunnan alueella alkoi Huberin tutkimusten mukaan jo silloin, kun Saksan tappio alkoi näyttää todennäköiseltä.  Huber luonnostelee kuvan kansallissosialismin aikaansaamasta hurmoksesta, ihmisistä, jotka antoivat elämänsä puolueen käyttöön. Kun tuo elämänrakennelma sortui, sortui samalla heidän maailmansa. Huberin mukaan kyse oli myös syyllisyydestä. Vaikka virallinen totuus ei tuntenutkaan massamurhia ja itärintaman järjetöntä väkivaltaa, kiiri sana kuitenkin kotirintamalle. Työpalvelussa miehitetyillä alueilla työskennelleet siviilit ja lomille kotiin palaavat sotilaat ja keskitysleirien työntekijät toivat kotiin tiedon kauheuksista. Tieto siitä, mitä kaikkea idästä saapuvilla miehittäjillä olisi kostettavanaan, ajoi ihmisiä epätoivoon.

Kolmannen valtakunnan kansalaiset olivat laittaneet kaiken tulevaisuudenuskonsa Hitleriin. Huberin teoksen jälkeen on vaikea ajatella, ettei tavallinen ihminen olisi aavistanut millaiselle pohjalle heidän valtakuntaansa rakennettiin. He tiesivät, että heidän olisi voitettava. Mikään muu ei voisi oikeuttaa heidän johtajansa tekoja, heidän tekojaan. Alkuun tuntuu siltä, että Huber vetää linjoja turhan suoriksi tehdessään tällaisen johtopäätöksen. Mutta kyllä hänen päätelmänsä tuntuvat lopulta kohtuullisilta. Lupaathan tappaa itsesi on vahva esitys siitä epätoivosta, johon vaihtoehdottomuus ja viha ja pelko ja vääryys voivat johtaa.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi (Atena 2016)

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto: Suomen luolat



Oksan hyllyltä -blogi julisti täksi Maailman vesipäiväksi Lumoava luonto -haasteen. Sen tarkoitus oli innostaa luontokirjojen lukemiseen. Löysin kirjaston hyllyltä onnekseni teoksen aiheesta, josta en tiedä yhtään mitään. Lukiessa kaipuu kesään ja retkeilyyn alkoi taas kasvaa. 

Luolatutkimus on Suomen luolat –teoksen mukaan Suomessa vasta alussa. Tutkijat ovat lähteneet kartoittamaan luolia vajavaisten listausten ja kuulopuheiden perusteella. 165 tarkemmin esitellyn luolan lisäksi he listaavat tässä kirjassa kaikki ne luolat, joiden olemassaolon he ovat paikan päällä käyneet tarkistamassa. Listasta löytyy myös tarkistamattomat luolat, innostuneiden tutkittavaksi. Tarkemman esittelyn saavista luolista löytyy kuvia, ajo-ohjeet, kuvaus ja koordinaatit.


Suomen luolat tarjoaa myös tietoa luolien syntymekanismeista, niissä esiintyvistä muodostelmista, niissä asuvista eläimistä ja niiden ilmastosta. Kirja on siis paitsi painoltaan myös sisällöltään tuhti teos. Siinä sijoitetaan suomalaisia luolia myös maailman mittakaavaan kertomalla eroista maailmalla yleisempiin luoliin.  Tällainen geologiaa tuntematon henkilö lukee sitä kuin se kertoisi vieraasta planeetasta. Tekstissä vilisee kauniita sanoja heliktiiteistä kuumaitoon ja speleoteemeihin.

Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan läpileikkauksen kaikesta luolatietoudesta kivilajeista kansantaruihin. Kirja onkin nopealukuinen tiedon pinnallisuuden vuoksi. Oppaana tämä tuntuisi toimivan parhaiten, mutta koko on este mukana kuljettamiselle. Toisaalta kyseessä on myös yritys listata Suomen luolat. Tämä on myös käsikirja ja raportti tutkimuksen tueksi.

Retkeilijä ei ehkä löydä Suomesta maailmanmallisia satojen metrien luolaverkostoja, mutta mielikuvitusta kutkuttavia nimiä, muotoja ja tarinoita kuitenkin. Myös joitakin luolista löytyviä luolamaalauksia esitellään. Hyvällä tuurilla kävijä pääsee tuntemaan kasvoillaan luolatuulen. Kiinnostava teos on siis kuitenkin hyvä opas kesäretkien suunnitteluun, kunhan lukemisen suorittaa kotona.


Aimo Kejonen, Tuomo Kesäläinen, Sakari Kielosto, Seppo I. Lahti & Veli-Pekka Salonen: Suomen luolat (Salakirjat 2015)